WALDEN (1969)

Lämminhenkisessä päiväkirjaelokuvassa Mekasin Bolex 16 mm -kamera liikkuu yhtä eloisasti kuin elinpiiri, jota se tallentaa vuosilta 1964–68. Filosofisena punaisena lankana kulkee transendentalisti Henry David Thoreau’n samanniminen teos, jonka luontoa havainnoiva yksilö on vaihtunut suurkaupungin asukkaaseen. Kameran edessä nähdään 1960-luvun New Yorkin underground-hahmoja Nicosta Stan Brakhageen ja Yoko Onosta Timothy Learyyn.

In collaboration with the Lithuanian cultural attaché in Sweden, Finland and Denmark. Supported by the Lithuanian Culture Institute.

***

”Just watch these images. Nothing much happens. The images go, no tragedy, no drama, no suspense. Just images, for myself, and for a few others.” – Jonas Mekas

Newyorkilaisen avantgarde-elokuvan liettualaissyntyinen monitoimimies Jonas Mekas työsti kymmeniä kokeellisia lyhytelokuvia seitsemällä vuosikymmenellä. Hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten pitkistä päiväkirjaelokuvistaan, joista vuosina 1964–68 kuvattu Diaries, Notes and Sketches, toiselta nimeltään Walden, oli ensimmäinen. Buffalolainen Albright–Knox Art Gallery sponsoroi tilaustyön Mekasilta, joka oli kuvannut Bolexillaan vuodesta 1950 mutta julkaissut vasta muutaman teoksen. Toinen elokuvan nimistä – ”päiväkirjoja, muistiinpanoja ja luonnoksia” – kertoo, mistä on kyse: filmimuotoisesta, hajanaisesta aikakapselista, kameraan tallentuneista hetkistä.

Walden on nimeltään myös transsendentalistifilosofi Henry David Thoreaun muistelmateos (1854, suom. Elämää metsässä), joka toimi Mekasin temaattisena innoittajana. Yksinkertaista, luonnonmukaista elämää janonneen Thoreaun Walden oli lampi Massachusettsin metsässä; Mekas löysi omansa New Yorkin Central Parkista. Toisaalta Mekasille koko New York City oli Walden: hänen oma yksityinen maailmansa ja henkilökohtainen perspektiivinsä suurkaupungin elämän keskellä.

Elokuva näyttää kauniisti vuodenaikojen vaihtelun ja luonnon osana urbaania ympäristöä. Mekas kuvaa New Yorkia virkistävästi onnistuen taltioimaan lukemattomista elokuvista tutun kaupungin harvemmin nähtyjä puolia. Talvi tulee kaupunkiin joka vuosi, mutta näin lumisena New Yorkia ei ole totuttu elokuvissa näkemään. Toinen keskeinen esikuva ovat Lumièren veljesten – joille elokuva on omistettu – varhaiset, yksittäisiä otoksia oikeasta elämästä tallentaneet aktualiteettielokuvat.

Waldenia kuvataan usein 1960-luvun newyorkilaisen avantgarde- ja underground-taidekentän kronikaksi, sillä elokuvassa nähdään lukuisia tunnettuja ja tuntemattomampia skenehahmoja Mekasin lähipiiristä. Nicon, Andy Warholin, Allen Ginsbergin ja Timothy Learyn kaltaisten julkkisten ohella mukana vilahtaa joukko kokeellisen elokuvan tekijöitä Jack ja Harry Smithistä Shirley Clarkeen, Marie Menkeniin, Barbara Rubiniin ja moniin muihin. Stan Brakhagen perheen luona Coloradossa käydään talvireissulla ja Hans Richterin pihanurmella nautitaan kesäpäivästä. Materiaalia on myös The Velvet Undergroundin ensimmäisestä julkisesta konsertista (1966) sekä John Lennonin ja Yoko Onon sodanvastaisesta sänkymielenosoituksesta (1969).

Ennen kaikkea nähdään kuitenkin ihan vain elämää: yhdessäoloa perheen ja ystävien kanssa, matkoja, työtä ja juhlia, katuvilinää, metsiä ja puistoja, auringonnousuja ja -laskuja. Humoristisimmassa jaksossa saksalainen tv-ryhmä pyrkii saamaan kuvaa underground-elokuvien tekemisestä, villeimmässä juhlitaan häitä strobovalojen välkkeessä. Neljä erillisinä teoksina vuosina 1966–67 julkaistua Mekasin lyhytelokuvaa – Cassis, Notes on the Circus, Report from Millbrook ja Hare Krishna – sisältyvät Waldeniin osittain tai eri muodossa.

Kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä, sillä Mekasilla on taito saada katsoja uppoamaan kuvavirtaan, joka on nopeudessaan ja eläväisyydessään välähdyksenomaista. Mekasin kertojanääntä kuullaan jonkin verran, mutta pääasiassa ääniraidalla on musiikkia – muun muassa John Calelta – ja hälyääniä välitekstien kommentoidessa tilanteita silloin, kun tarpeen on. Yleensä kuvat riittävät.

– Suvi Heino 10.12.2022