REMINISCENCES OF A JOURNEY TO LITHUANIA (1972)
Mekasin tuotannon irrallisuuden ja menetyksen teemat ovat vahvasti läsnä hänen toisessa päiväkirjaelokuvassaan. Nuori Jonas ja hänen veljensä joutuivat pakenemaan Liettuasta vuonna 1944 vastustettuaan sekä Stalinin että Hitlerin valtausyrityksiä. Henkilökohtainen kuvamateriaali kertoo veljesten elämästä Brooklynissa ja perheen kohtaamisesta kotikylässä Liettuassa 27 vuoden poissaolon jälkeen.
In collaboration with the Lithuanian cultural attaché in Sweden, Finland and Denmark. Supported by the Lithuanian Culture Institute.
***
Jonas Mekas (1922–2019) on 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon keskeisimpiä tekijöitä amerikkalaisen avantgarde-elokuvan kentällä ja New York Cityn taidemaailman ikoni. Elokuvantekijä hänestä tuli samoihin aikoihin kuin newyorkilainenkin, 1950-luvun alussa. Semeniškiain maalaiskylässä Liettuassa syntynyt ja elämänsä ensimmäiset kaksi vuosikymmentä viettänyt Mekas oli kokenut kovia päätyessään YK:n pakolaisohjelman kautta loppuelämänsä kotikaupunkiin sekasortoisen 1940-luvun päätteeksi. Matkakumppanina hänellä oli alusta asti pikkuveljensä Adolfas. Synnyinseudulleen veljekset palasivat vasta 27 vuotta lähtönsä jälkeen, kesällä 1971.
Liettuan-matkasta syntynyt elokuva on paljon enemmän kuin pelkkä reissutallenne; se on kauniin runollinen muistelmateos, nostalginen yritys tavoittaa jotakin menetettyä ja henkilökohtainen pohdinta kodin merkityksestä. Muihin Mekasin tunnetuimpiin, rönsyilevän runsaisiin päiväkirjaelokuviin verrattuna muodoltaan kompakti 81-minuuttinen teos on impressionistinen mutta eheä kokonaisuus, jonka johtoajatuksena on kuvata omakohtaisesti irrallisuutta ja kodin tunnun tavoittelua kotinsa jättämään joutuneena henkilönä, ”as a displaced person”. Kriitikko Jonathan Rosenbaum on kutsunut Reminiscences of a Journey to Lithuaniaa osuvasti “kotivideoksi kodittomuudesta”.
Jonas Mekas oli paitsi displaced person, myös toisenlainen ”DP”: elokuvaaja, director of photography. Hänen kuvasi elämäänsä ja ympäristöään lähes pakonomaisesti siitä saakka, kun hankki ensimmäisen kameransa New Yorkissa vuonna 1950. Reminiscences koostuu uskollisella 16 mm:n kameralla taltioiduista kuvista sekä ääniraidasta, jolla yhdistyvät pastoraalinen musiikki ja Jonasin persoonallisella liettualaisintonaatiollaan lausumat mietteet – toteavat, syvälliset ja koskettavat. Mekasin tyyliin kuuluvat käsivarakuvaus, nopeat leikkaukset ja zoomit sekä kuvien ohikiitävyys, myös filmiä nopeuttamalla. Aika rientää ja eletty elämä muistoineen vilahtaa ohitsemme.
Elokuva rakentuu kolmesta osasta. Lyhyemmät alku- ja päätösjakso kehystävät paluuta nuoruuden kotiseudulle. Ensimmäisen osion materiaali on kuvattu New Yorkissa 1950-luvulla, tuoreen maahanmuuttajan silmin. Jonas filmaa Brooklynin siirtolaisia, jotka hänen itsensä tavoin yrittävät luoda kodin itselleen paikassa, jonne eivät tunne kuuluvansa. ”Lähdettyämme aloitimme matkan kotiin, ja olemme yhä sillä matkalla.” Hän kertoo ensivuosien tuntemuksistaan Amerikassa, jossa sodan ja vainon kokemukset sekä taakse jätetty elämä olivat kirkkaina mielessä.
Keskimmäisen osan muodostavat sata tuokiokuvaa Liettuasta elokuulta 1971. Mekasien kameraan on tallentunut lyhyitä välähdyksiä ja pidempiä otoksia sukulaisista ja vanhoista tutuista, äidistä ja maalaisyhteisöstä askareissaan, perinteistä ja yhdessäolosta, ympäristöstä ja kotikonnuista, eläimistä ja maan antimista. Elokuun syvä vehreys ja kultainen valo sävyttävät kuvien nostalgista kaihoa. Tämä on koti, muttei kuitenkaan enää ole. Pihakaivon vesi maistuu edelleen samalta, paremmalta kuin mikään viini missään, mutta kylä on nyt osa kollektiivifarmia ja Liettuan sosialistista neuvostotasavaltaa. Mennyttä ja menetettyä aikaa ei voi saada takaisin.
Päätösjaksossa matka jatkuu Wieniin, jonne Jonas ja Adolfas olivat pyrkineet jo vuonna 1944 paettuaan natsien miehittämästä Liettuasta. Välipysähdyksenä käydään Saksan Elmshornissa, Hampurin esikaupungissa. Sinne veljekset joutuivat Wienin sijaan, kuukausien ajaksi pakkotyöleirille. Elokuussa 1971 leiri on olemassa enää sen kokeneiden muistossa ja Keski-Eurooppa näyttää parhaita puoliaan. Matkalaiset nauttivat Wienissä kulttuurista ja taiteilijaystävien seurasta. Vaikka irrallisuuden kokemus ei kokonaan katoaisi, kodin voi löytää läheisistä ympärillämme. Symbolisessa loppukohtauksessa vanha tekee tilaa uudelle: mikään ei ole pysyvää, ei hyvä eikä paha.
– Suvi Heino 3.12.2022