CORPO CELESTE (2011)

Sveitsistä syvästi katolilaiselle alueelle muuttanut 13-vuotias Marta valmistautuu konfirmaatioon. Marta on kiinnostunut hengellisistä kysymyksistä, mutta kyseenalaistaa katekismuksen ja traditiot, mikä johtaa riitoihin pyhäkoulun opettajan ja perheen kanssa. Debyyttielokuva sisältää sekä fellinimäistä kirkon karnevalisointia että herkästi kuvattua nuoren tytön kasvukipuilua moraalin ja uskon kysymysten äärellä

***

Nykypäivän italialaisen arthouse- eli taiteellisesti suuntautuneen elokuvan tekijöistä ohjaaja-käsikirjoittaja Alice Rohrwacher (s. 1981) lienee yksi kansainvälisesti juhlituimmista. Hänen kolmesta pitkästä fiktioelokuvastaan kaksi tuoreinta, The Wonders (Le meraviglie, 2014) ja Happy as Lazzaro (Lazzaro felice, 2018) palkittiin Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa. Jo debyyttielokuva Corpo celeste (2011) keräsi tunnustusta: Rohrwacher pokkasi muun muassa perinteikkään Nastro d’Argenton (Hopeinen nauha), joka on vanhin Italiassa jaettava elokuvapalkinto.

Roberto Rossellinin kotimaiseksi suosikkiohjaajakseen maininneen Rohrwacherin elokuvien tyyliä voisi kuvailla moderniksi neorealismiksi satumaisilla, leikkisillä ja symbolisilla vivahteilla. Hän itse on linjannut The Observerin haastattelussa (2019) sitovansa kuvittelemansa maailmat reaalimaailmaan, sillä lentääkseen vapaana mielikuvitus tarvitsee myös realismia. Rohrwacherin elokuvat ovat neorealismin perinteitä mukaillen poliittisia, joskaan eivät ilmiselvimmällä tavalla. Syvän humanistinen eetos välittyy tarinoista, joissa ollaan aina pienemmän puolella. Rohrwacher on erityisen taitava kuvaamaan lapsia ja nuoria.

Corpo celeste (suom. taivaallinen ruumis/keho tai taivaankappale) kertoo nuoren ihmisen henkisestä etsinnästä ja kasvusta kohti aikuisuuden maailmaa. Marta on 13 vuotta täyttävä ujo, luciamaisen vaalea italialaistyttö, joka muuttaa äitinsä ja isosiskonsa kanssa Sveitsissä vietettyjen vuosien jälkeen takaisin äidinmaahansa, ”saappaan kärjessä” sijaitsevaan Reggio Calabriaan. Yhteisöön integroitumisen, ystävien löytämisen ja umpikatolisen maan tavan vuoksi Marta laitetaan katekismustunneille eli rippikouluun. Paikallisella kirkolla ei kuitenkaan ole tarjota Martalle tämän kaipaamia vastauksia. Ulkoa oppiminen on keskustelua tärkeämpää, ja nuoria yritetään puhutella korkeintaan Kristus-aiheisilla pop-biiseillä. Pappi keskittyy politiikkaan, rahankeruuseen ja mahdollisesti tiedossa olevaan parempaan pestiin. Kirkon korruptoitunut todellisuus tuntuu olevan yhtä kaukana ylevästä kuin Reggio Calabrian roskainen, harmaa ja karu kaupunkimaisema.

Elokuvalla on omaelämäkerrallinen tausta: uskonnottomassa ja idealistisessa saksalais-italialaisessa perheessä maaseudulla kasvanut Alice Rohrwacher hakeutui nuorena katekismustunneille kiinnostuksesta uskoa kohtaan. Uskonnollisen maailmankatsomuksen sijaan Rohrwacher kokee omakseen uskonnollisen mielen – hänestä elokuvien tekeminenkin on eräs uskon muoto. Corpo celesten katolisen kirkon kritiikki on sukua Luis Buñuelille, jonka Rohrwacher niin ikään laskee suurimpiin esikuviinsa. Ohjaajan kuva kotimaastaan ei ole mairitteleva, mutta vastapainoksi elokuvasta löytyy myös runollista kauneutta. Hélène Louvart’n – joka sittemmin on kuvannut muitakin Rohrwacherin elokuvia – 16-millimetrin filmille tallentamat kuvat näyttävät maan, jossa perinteinen ja moderni sekä historian kerrokset ovat olemassa yhtä aikaa ja toisiinsa sekoittuen.

Corpo celesten hienovaraisen tarkkaileva ote ja herkän vähäeleinen, Martan näkökulmaa korostava kuvaus asettuvat kiehtovasti yhteen melko vahvan symboliikan kanssa. Joitakin kasvukertomusten kliseitä on päätynyt mukaan; toisaalta Rohrwacher onnistuu välttämään yksinkertaistuksia ja julistuksia. Debyyttikokopitkä on tasapainoinen teos, joka aivan aiheesta herätti lupauksia omaäänisen tekijän löytymisestä italialaisen elokuvan kunniakasta perinnettä jatkamaan.

– Suvi Heino 2.1.2023