HAPPY AS LAZZARO (2018)

Rohrwacherin päähenkilöt ovat usein kahden maailman välissä; vastakkain ovat vanhat perinteet ja modernit tavat, hengellisyys ja maallisuus. Rohrwacherin viimeisin elokuva paljastaa työväenluokkaisen elämän hetkittäisen taianomaisuuden, päähenkilönään Lazzaro, jota luullaan liiallisen kiltteytensä vuoksi vähä-älyiseksi. Poissa on Morettista ja Fellinistä muistuttava hupailu, ja tunnelma on lähempänä Ermanno Olmin sielukkaita maaseutukuvauksia.

***

Italialaisen Alice Rohrwacherin toistaiseksi tuoreimmassa pitkässä fiktiossa, Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa parhaasta käsikirjoituksesta palkitussa Happy as Lazzarossa (Lazzaro felice, 2018) on sadun tai kansantarinan henkeä. Perinteikkyydessään elokuva voisi olla vuosikymmenten takaa, mutta samaan aikaan se on tuore, täydellisen nykyaikainen ja juurtunut, vaikkakin epäsuorasti, tämän päivän todellisuuteen. Lopputuloksena on jotain, mitä ei juuri ole nähty italialaisessa elokuvassa sitten Federico Fellinin tai Pier Paolo Pasolinin kultakauden saavutusten: ainutlaatuinen hybridi maagista neorealismia.

Tarina sijoittuu jonnekin päin Italiaa, kukkuloiden ja syvien rotkojen hallitsemaan maisemaan. Syrjäisen kylän nimi on Inviolata (”Turmeltumaton”), ja siellä asuu joukko perheitä, maatyöläisten tiivis yhteisö. Alku antaa odottaa jopa historiallista maaseuturealismia vähän Ermanno Olmin tai Tavianin veljesten elokuvien tapaan. Miljöö on harkitun ajaton ja ote arvoituksellinen: katsoja saa arvailla, millä aikakaudella mahdetaan liikkua ja mistä kaikessa oikein on kyse. Pikkuhiljaa käy ilmi, että kyläläiset ovat palkatonta työvoimaa, osuusviljelijöitä kukkulalla asuvan markiisittaren tupakkaviljelmillä, tulvien myötä eristyksissä muusta maailmasta.

Päähenkilö Lazzaro (jonka nimi vertautuu Raamatun Lasarukseen) voisi suurine tummine silmineen ja autuaine hymyineen olla keskiaikaisesta freskosta. Nuori mies on yhteisönsä pyhä hölmö, jota kyläläiset riistävät siinä missä markiisitar heitä. Kun markiisittaren hemmoteltu poika houkuttelee hyväuskoisen Lazzaron mukaansa, tapahtuu tarinassa ja koko elokuvan luonteessa yllättävä käänne. Jälkimmäinen puolisko vietetään toisessa ajassa ja paikassa. Kyläyhteisö on vaihtunut hylättyyn huvilaan ja rappeutuneeseen kaupunkiin, jossa asutaan ahtaasti tienvarsisiilossa.

Rohrwacherin tosielämän innoittamana – maatyöläisten riisto ei ole pelkkää historiaa – kirjoittama Happy as Lazzaro on sekä arvoituksellinen, moderni kansantarina että suoraa kritiikkiä Italiaa kohtaan; maata, joka on hylännyt maaseututaloutensa ylläpitäjät ja myynyt tilalle pelkkää mediamuhennossotkua. Elokuvan Italia on rustiikkinen ja urbaani, iki- ja uudenaikainen; rauta- ja moottoriteiden, romahtaneiden siltojen, ostoskeskusten ja hylättyjen palatsien maa, jossa Pinokkion kaltainen viaton vaeltaja joutuu todennäköisesti varkaiden ja susien armoille – tai niiden pelastamaksi. Toisaalta Italia näyttäytyy eräänlaisena kuviteltuna epäpaikkana, jonka autio, ajasta ja paikasta irrallaan oleva maisema tuo ajoittain muistumia Fellinin La Stradasta (1954).

Taianomaisuus on läsnä monissa Happy as Lazzaron hetkissä. Pieniä viittauksia yliluonnolliseen vai sittenkin silkkaa kansankomediaa? Kameran takana on jälleen Rohrwacherin luottokuvaaja Hélène Louvart, jonka Super 16 -filmikuvat ovat tällä kertaa saaneet tarkoituksellisen vanhahtavat pyöristetyt reunat. Inviolatan kylän kauniin utopian kontrasti surkeaan suurkaupunkiin on satumainen, vaikka osoittautuukin valheelliseksi. Lumoavia ovat myös roolisuoritukset maalaisyhteisön kurittomasta vilskeestä Alba Rohrwacherin piikikkääseen, mutta täynnä laupeutta olevaan energiaan. Enkelimäisen lempeää Lazzaroa esittävässä Adriano Tardiolossa on samaa poikamaisuutta kuin Pasolinin suojatissa Ninetto Davolissa, joskin vailla tämän narrimaisuutta ja seksuaalisuutta.

– Jonathan Romneyn (Film Comment, 29.11.2018) mukaan Suvi Heino 18.1.2023