Kulttuurivallankumouksen aikaan sijoittuvassa draamassa vankikarkuri yrittää saada käsiinsä uutisfilmirullaa, jossa näkyy hänen kadonnut tyttärensä. Hänen epäonnekseen nuori orpotyttö varastaa kelan pelastaakseen oman pikkuveljensä. Vaikuttava oodi elokuvalle ja filmimaterialle jäi ilmestyessään harmillisesti koronapandemian jalkoihin.

***

Visuaalisesti uhkeiden epookkidraamojen ja huikeiden martial arts -spektaakkelien kiinalainen mestari Zhang Yimou ei kadota otettaan pienimuotoisemmankaan ilmaisun äärellä. Vain sekunti (2020) jatkaa samalla arkirealismin linjalla, jota ohjaajan aiemmat draamat Qiu Jun tarina (1992) ja Tie kotiin (1999) jo viitoittivat.

Kiinan maaseudulle kulttuurivallankumouksen vuosiin sijoittuva Vain sekunti on kertomus kiertävästä elokuvakoneenkäyttäjästä ja tämän hallussa olevasta filmikelasta, jota havittelee sekä teini-ikäinen orpotyttö että muuan vankileiriltä karannut mies. Molempien perin henkilölliset syyt paljastuvat tarinan edetessä.

Yimoun elokuva on paitsi kunnianosoitus elokuvan taikavoimalle myös kannanotto kulttuurivallankumouksen aikaisen Kiinan autoritäärisyyttä ja mielivaltaisuutta vastaan. Sekä karkuri että tyttö esitetään yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden uhreina. Juuri teeman valinta ja käsittelytapa lienevät olleen keskeiset syyt elokuvan viime hetken pois vetämiseen Berliinin elokuvajuhlilta vuonna 2019. Kiinan kiristyneen sensuurin hampaisiin juuttunut draama sai odottaa kansainvälistä ensi-iltaa vielä kaksi ylimääräistä vuotta.

Elokuvan lumon näkökulmasta Vain sekunti on visuaalisesti näyttävä, haikea ja paikoin hyvinkin hauska tarina, ei sitä katsellessa voi olla ajattelematta, mitä kaikkea sensorin sakset ovat leikanneet pois. Tässä mielessä draaman teemat – muistot, toiveikkuus ja kuvan voima – linkittyvät suoraan yksilön ja yhteiskunnan väliseen sovittamattomaan ristiriitaan. Pyrkimällä hallitsemaan muistoja vallanpitäjät yrittävät hallita totuutta. Pienellä hetkellä, ’vain sekunnilla’, voi olla arvaamaton merkitys – ja juuri se voi antaa elokuvalle sen poikkeuksellisen painoarvon.

Zhao Xiaodingin kuvaus korostaa epookin rapistuvaa, pölyistä haaleutta. Eeppisten maisemien vastapaino löytyy katseiden herkästä intensiteetistä ja intiimiydestä. Filmikela erottuu tarinan keskeiseksi visuaaliseksi symboliksi katoavaisen haurautensa takia. Hiljaisuus, suru ja salaperäisyys leimaavat kaikkia pääosan esittäjiä. Draaman emotionaalinen kaari kasvaa vähitellen kohti loppuhuipennusta.

– Outi Heiskanen 10.9.2025