SURNAME VIET GIVEN NAME NAM (1989)
Vietnamilaisen elokuvantekijän ja tutkijan Trinh T. Minh-han monitasoinen dokumentti tarkastelee vietnamilaisten naisten roolia yhteiskunnassa. Sekä Vietnamissa että Yhdysvalloissa asuvien naisten kertomukset haastavat vallitsevia käsityksiä samalla, kun elokuva haastaa katsojansa tutkiessaan mm. kääntämisen ja juurettomuuden teemoja yllättävillä ja kompleksisilla tavoilla.
To 27.4. näytöksen alustaa mediataiteilija Heidi Tikka. Alustuksen kesto on noin 15 min, ja keskustelu jatkuu näytöksen jälkeen Oodin kahvilassa.
***
”I this to use my body as a torch to dissipate the darkness to awaken love among people and bring peace to Vietnam”, nunna Nhat Chi Mai sanoi ennen kuin kaatoi päällensä bensiiniä ja sytytti ruumiinsa tuleen. Tämä kuva palavasta ihmisestä toistuu vietnamilaisen elokuvantekijän Trinh T. Min-han elokuvassa; kuva, joka on askarruttanut miljoonia, mukaan lukien Andrei Tarkovskia.
Vietnamia ja erityisesti Vietnamin sotaa on katsottu pitkään dominoivasti miesten, ja usein vieläpä yhdysvaltalaisten miesten, näkökulmasta. Jos pyytää jotain satunnaista ihmistä luettelemaan elokuvia Vietnamista, hän laukoo vastaukseksi varmaan ensimmäiseksi yhdysvaltalaisia sotaelokuvia: Kauriinmetsästäjä (1978), Ilmestyskirja nyt. (1979), Platoon (1986), Full Metal Jacket (1987), Syntynyt 4. heinäkuuta (1989)…
Klassisten Vietnam-dokumenttielokuvien (Loin Du Vietnam, 1967; Sian vuosi, 1968; Hearts and Minds, 1974…) – joiden yhteinen nimittäjä on se, ettei minkään niistä ohjaajat ole vietnamilaisia – sarjaan uuden tulokulman tuo elokuva Surname Viet Given Name Nam (1989) paitsi siksi, että se on vietnamilaisen naisen ohjaama ja tekemä työ, myös siksi, että se on tiukasti päättänyt rajata näkökulmansa vietnamilaisten naisten kokemuksiin, joita haastatellaan Yhdysvalloissa ja Vietnamissa. Polyfonia, jonka ohjaaja Trin T. Min-ha luo, tuo ehkä mieleen hieman Svetlana Aleksijevitš mahtavan kirjallisuuden.
Min-han teos on elokuvaksi rakennettu essee, joka koostuu lukuisista eri aineksista. Päärunkona voidaan pitää vietnamilaisten naisten haastatteluja, mutta niiden välistä ja edestä löytää kaikkea: on herkkää dokumenttikuvaa, liikuteltavia still-kuvia, kuvia sodasta ja kuvia rauhasta; kuvia onnesta ja kuvia epäonnesta; kuva sekä jokea pitkin kulkevasta kanootista että palavasta naisesta; on kuvia sekä rakkaudesta että vihasta; kiinnostavaa ja arvostettavaa on, miten lähelle Min-Han kamera pääsee haastateltavia naisia, ja miten rohkeasti nämä naiset puhuvat elämästä.
Tapa, jolla Min-Ha käyttää arkistomateriaalia ja täyttää ääniraidan haikeilla laululla, vastaa elokuvallista runoutta. Hän esimerkiksi hidastaa kuvaa tapaan, joka on tuttu Jean-Luc Godardin 80-luvun elokuvista. Vaikka rakenne on näennäisesti samankaltainen kuin monissa televisiodokumenteissa (arkistokuva + haastattelu + arkistokuva + haastattelu + arkistokuva) lopputulos on kaukana television maneerisesta ja usein kliseisestä puisevuudesta ja arvattavuudesta; syytä Min-Han elokuvan lumoon on mahdotonta selittää sanoin, siihen pitäisi vastata ”kirkkain kuvin.” Voiman elokuvalle luo tekijänsä persoonallisuus: hän pistää itsensä likoon ja se riittää. Katsoja nähköön itse, liikkukoot liikkumatta. Olkoon elokuva miten kuollut tahansa, Min-han elokuva elää!
– Joonas Nykänen 24.4.2023