FILM SOCIALISME (2010)
Suurten ajattelijoiden tekstit Arendtista Benjaminiin ja Derridasta Sartreen kohtaavat Välimerellä seilaavalla risteilyaluksella. Myöhäiskauden täysosuma jakaa katsojat kahteen leiriin: heihin, jotka mahtuvat pelastusveneisiin ja heihin, jotka uppoavat elokuvan mukana. Kanssamatkustajana mm. Patti Smith.
***
Jean-Luc Godardin Film socialisme (2010) on essee-elokuvan ja videoinstallaation runollinen risteymä, jonka voisi kuvitella näkevänsä niin elokuvateatterissa kuin taidegalleriassa. Godardin edellisten elokuvien Éloge de l’amour (2001) ja Notre musique (2004) tavoin Film socialisme rakentuu liikkeistä. Ensimmäisessä liikkeessä (”des choses comme ça”) haahuillaan välimerellisellä risteilyaluksella, toisessa (”Quo vadis, Europa”) pysähdytään ranskalaisella huoltoasemalla presidentinvaalien alla ja kolmannessa (”nos humanités”) vieraillaan Välimeren satamakohteilla (Egypti, Palestiina, Odessa, Kreikka, Napoli, Barcelona). Kolmen liikkeen rakenne on peräisin sinfoniaperinteestä, mikä ohjaa lähestymään elokuvaa audiovisuaalisena musiikkina. Film socialisme noudattaa Godardin assosiatiivista logiikkaa, joka polveilee filosofiasta ja historiasta pieniin ja suuriin kertomuksiin. Keskiössä on kysymys sosialismista unelmana ihmiskunnan yhteenkuuluvuudesta.
Elokuvan mosaiikkimaista ideoiden verkostoa sitoo yhteen ns. Moskovan kullan motiivi. Moskovan kullalla viitataan kultaan, jonka Espanjan toinen tasavalta toimitti Odessaan vuonna 1936 ilmeisesti saadakseen aseapua Neuvostoliitolta taistelussaan vallankaappausta yrittäviä kansallismielisiä vastaan. Godardin elokuva ammentaa kuitenkin ennen kaikkea historian myytistä, jonka mukaan kolmasosa kultavarannoista olisi kadonnut matkalla Odessaan. Elokuvan risteilyaluksella pyörii entinen natsiagentti Otto Goldberg, jonka lapsenlapsella on kultarahoista tehty kaulakoru, sekä tutkivia toimittajia, jotka yrittävät selvittää, mitä kadonneelle kolmasosalle Moskovan kullasta tapahtui.
Godardille sopivalla tavalla tällä historian legendalla on myös yhteytensä elokuvahistoriaan. Arviossaan Film socialisme -elokuvasta Godard-asiantuntija Richard Brody jäljittää Moskovan kullan aihelman Godardin ja Jacques Tatin tapaamiseen kahvilassa vuonna 1982. Godard oli tarjoutunut maksamaan laskun, mutta Tati veti taskustaan kultakolikon. Tati väitti kolikon olevan Moskovan kultaa, jonka hän sai elokuvatuottaja Louis Dolivet’lta. Dolivet oli myös entinen Neljännen internationaalin asiamies. Tiettävästi Dolivet tuotti elokuvia osin Moskovan kullalla kerryttämällä varallisuudellaan. Totta tai tarua, Moskovan kulta on joka tapauksessa Film socialismen ytimessä.
Elokuvan ja sosialismin historiat kohtaavat Moskovan kullan myytissä. Godardin elokuvan kantavana ajatuksena vaikuttaa olevan käsitys siitä, että sosialismi edellyttää ihmiskansojen yhteenkuuluvuutta, joka taas tuntuu edellyttävän yhteistä kieltä. Amy Taubin ehdottaa Film socialismen etnisesti kirjavan laivan edustavan sosialismin epäonnistumista, sillä eri kieliä puhuvat ihmiset eivät kykene kommunikoimaan keskenään. Sen sijaan Brody katsoo Välimeren satamien välillä seilaavan laivan ruumiillistavan Godardin ajatusta monikulttuurisuudesta sosialismin olemuksena. Ehkä yhteinen sävel voi löytyä muualta kuin kielestä. Godardin järjestämällä risteilyllä ranskalaisfilosofi Alain Badiou luennoi Husserlista ja peräänkuuluttaa paluuta geometriaan. Luentosali on tyhjä, mutta viesti näyttää menneen perille: myöhemmässä kohtauksessa luetaan Husserlin käsikirjoituksen ”Geometrian alkuperä” (1936) katkelmaa, jossa Husserl puhuu tieteellisistä ja kielellisistä muutoksista huolimatta samana pysyvästä geometriasta. Kenties abstrakteja matemaattisia muotoja käsittävässä tietoisuudessa häämöttää maailmanlaajuisen ihmiskunnan yhteenkuuluvuuden mahdollisuus. Kielten välityksellä tapahtuva kommunikaatio, kultakolikoilla toteutuva kaupankäynti ja reaalimaailman politiikka voivat epäonnistua, mutta geometriassa piilee kielen ja kullan konkretiasta erottuvaa pysyvyyttä. Film socialismessa puhutaan ”asiaparoista” (pauvres choses), joilla on vain niille väkisin antamiamme nimiä, mutta geometriassa siintää kielellisistä kehikoista vapaita universaaleja. Godard vaikuttaa näkevän ”paluussa geometriaan” myös paluun esikielelliseen elokuvaan, joka – ehkä kieliä paremmin – voisi toteuttaa ihmiskunnan yhteenkuuluvuuden unelman.
Lähteitä: Richard Brody: ”’Film socialisme’: The Gold Standard” (The New Yorker, 1.6.2011); Amy Taubin: “Wiping the Slate Clean” (Film Comment, 2010/September-October)
– Ilpo Hirvonen 14.4.2023