Nolanille parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tuonut elokuva on tyylikkään hallittu kuvaus ydinfyysikko J. Robert Oppenheimerin osallisuudesta atomipommin rakentamiseen. Uusin elokuva peilautuu läpimurtoelokuva Mementoon, koska molemmissa miehet tarkastelevat eri mittakaavassa menneisyydessä tapahtunutta murhaa. Suuren luokan tutkielma humanismin epäonnistumisista, tieteellisen ja sotilaallisen kehityksen rajoista ja vastuunkannosta.

***

Ydinsota vai rauha? Albert Einsteinin esseen (1947) esittämä kysymys on yhä surullisen ajankohtainen. Christopher Nolanin uusin elokuva Oppenheimer (2023) kertoo atomipommien rakentajasta. Se on henkilökuva miehestä, jonka elokuva ehdottaa kärsineen paljon ja joka haluaa seisoa äärimmäisen vallan yllä, avata Pandoran lippaan. Tutulla konekiväärinopeudella leikattu ja aikarakenteita pirstova Nolan-filmi on pintapuolinen tutkielma siitä, mitä fysiikalla voidaan saada aikaan.

Pommi pisti hetkessä tuhkaksi Hiroshimassa 75 000 ihmistä riippumatta siitä, keitä he olivat, mitä tekivät. Kolmen päivän päästä räjähti taas: Fat Man -niminen plutoniumia sisältävä pommi pudotettiin Nagasakiin. Yli 70 000 ihmistä kuoli silmänräpäyksessä. Japani antautui. Toinen maailmansota loppui. Säteilyn seuraukset jäivät elämään vielä pitkäksi aikaa räjähdysten jälkeen.

Nolanin Oppenheimer ei ole tästä kiinnostunut. Se pyörii vain henkilöhahmonsa ympärillä: japanilaiset loistavat poissaolollaan, kärsimys löytyy vain Oppenheimerin pään sisältä. Hänen kätensä ovat ainoastaan näennäisesti veressä: kun hän hakee synninpäästöä presidentti Harry S. Trumanilta (Gary Oldman), kaksinaismoralismi nostaa päätään.

Elokuvan moraalinen kysymys on kliseinen: onko ydinpommin rakentajan syytä, että se pudotettiin siviilien päälle? Kohtauksessa, jossa ydinpommeja lastataan lentokoneisiin, Oppenheimer yrittää selittää sotilaille, miltä korkeudelta pommit pitää pudottaa, jotta ne eivät aiheuta tarpeettoman suurta tuhoa. Hänet torjutaan täysin: asia ei ole enää hänen käsissään. Tämä on kuvaavaa: Emme voi enää ohjata tehtyjen valintojen seurauksia. Kaava, jonka Einstein kirjoitti, räjäyttää planeetan.

Aika, jota Jorge Luis Borgeskin piti aikoinaan oleellisena metafysiikan ongelmana, olisi saanut lahjakkaan tutkijan, jos Oppenheimer ei olisi käyttänyt tarmoaan ydinpommiin; Stephen Hawking olisi nähnyt ajassa silloin todennäköisesti enemmän kuin mihin hän nyt pystyi. Friedrich Nietzschen vielä kovin metafyysiset ajatukset ajasta olisivat saaneet konkretiaa, jos Oppenheimer olisi käyttänyt laskupäätään ajan olemuksen tutkimukseen.

Skitsofreniadiagnoosin saanut Oppenheimer, joka myöhemmin kilpaili Heisenbergin kanssa ydinpommin keksimisestä, meinasi salamurhata vihaamansa opettajan jättämällä tämän työpöydälle myrkytetyn omenan. Hänen masennukselleen ja itsetuholleen löytyi kanava, kun tieteestä ja tutkimisesta tuli hänen elämänsä tosirakkaus.

Atomin ydin hajoaa, kun sitä pommitetaan neutroneilla. Syntyy ydinfissio: reaktio vapauttaa valtavan määrän energiaa. 21 miljoonaa kiloa TNT-räjähdettä vastaava räjähdys syntyy ja sen myötä sienipilvi, sokaiseva valo, paineaalto, maanjäristys ja laaja radioaktiivinen laskeuma. Päästäänkö lähemmäs maanpäällistä helvettiä? Todellisuus näyttää sen jälkeen pahemmalta kuin Nicholas Meyerin elokuvassa Seuraava päivä (The Day After, 1983).

Kysymys siitä, halusiko Oppenheimer atomisotaa vai ei, jää vaille vastausta: Cillian Murphyn kasvot eivät vastausta tarjoa, vaikka näyttelijä pääseekin loistamaan. Alun esoteeriset, metafyysiset alkuaineräjähdyskuvat viittaavat siihen, että Oppenheimerin mielessä on jo varhaisessa vaiheessa itänyt ajatus energiasta ja sen valjastamisesta totaaliseen hävitykseen. Jos fuusiopommi, tai Cernin hiukkaskiihdyttimellä tehdyt tutkimukset, pääsevät käsistä, loppu on selvä. Tosin vain meidän loppumme, sillä aika kyllä varmasti rakentaa uutta, kenties parempaa elämää siihen kosmiseen pölykasaan, joka räjähdyksestä seuraa.

– Joonas Nykänen 8.7.2025