Panahi esittää fiktiivistä versiota itsestään elokuvateon haasteiden keskellä Iranin rajaseudulla. Oikeassa elämässä maastapoistumiskiellon saanut Panahi on sekä elokuvassa että oikeassa elämässä rajamaan nuorallatanssija. Todellisuus ja myytti kietoutuvat herkullisella tavalla tässä yksilön vapautta käsittelevässä, trilleriksi kasvavassa draamassa.

***

Kun iranilaisohjaaja Jafar Panahin elokuva Ei karhuja (2022) sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, Panahi istui vankilassa. Jo vuonna 2010 Panahi oli tuomittu kuuden vuoden vankeuteen ja 20 vuoden elokuvatekokieltoon. Vankilatuomiota ei pantu täytäntöön, mutta Panahia kiellettiin tekemästä elokuvia, antamasta haastatteluja sekä matkustamasta ulkomaille. Kiellosta huolimatta Panahi jatkoi elokuvien tekemistä salaa virallisten tuotantorakenteiden ulkopuolella. Kotiarestivuosien elokuvat This Is Not a Film (2011), Closed Curtain (2013), Taxi Teheran (2015) ja Kolme naista (2018) muodostavat jatkumon, joka huipentuu viidenteen teokseen Ei karhuja. Elokuvan kuvaukset päättyivät toukokuussa 2022, minkä jälkeen Celluloid Dreams osti pian sen levitysoikeudet. Heinäkuussa 2022 Panahi yllättäen pidätettiin sen jälkeen, kun hän oli osoittanut tukensa toiselle pidätetylle iranilaiselle elokuvaohjaajalle Mohammad Rasoulofille. Rasoulof oli kritisoinut Iranin hallitusta mielenosoittajien pidätyksistä. Panahi vangittiin valtiota vastustavan ”propagandan” levittämisestä. Myöhemmin vankilassa virunut Panahi ryhtyi nälkälakkoon helmikuussa 2023, minkä seurauksena hänet lopulta vapautettiin. Panahin vankeus osui erityiseen kohtaan, ja se resonoi vahvasti Ei karhuja -elokuvan ensi-illan kanssa syksyllä 2022. Elokuvassa Panahi nimittäin esittää osin fiktiivistä versiota itsestään, ohjaajaa, joka yrittää tehdä elokuvaa kielloista ja rajoituksista huolimatta.

Ei karhuja on metaelokuva, joka toimii kolmella tasolla. Siinä Panahi esittää ohjaajaa, joka on tekemässä elokuvaa lähellä Iranin ja Turkin rajaa. Hän ei saa poistua maasta, minkä takia hän ohjaa Turkin puolella esiintyviä näyttelijöitä etäyhteyden välityksellä. Tämä elokuva elokuvassa – joka on itsekin Panahin muita töitä muistuttava dokumentaarisfiktiivinen metaelokuva – kertoo maasta paenneesta iranilaispariskunnasta, joka yrittää saada passit päästäkseen Eurooppaan. Samalla kun Panahi yrittää heikoista internetyhteyksistä huolimatta kuvata elokuvaansa, hänen majoituspaikkansa ympärillä kuohuu. Panahi on matkustanut pieneen Jabanin kylään Iranin ja Turkin rajalle tehdäkseen elokuvaansa, mikä on jo sinänsä omiaan herättämään epäilyjä pakoaikeista. Vainottu ohjaaja kuluttaa aikaansa ottamalla valokuvia, joista yhteen saattaa olla päätynyt kyläyhteisön kannalta merkityksellinen hetki: eräälle miehelle luvattu nuorempi nainen on kenties viettänyt aikaa toisen nuorukaisen kanssa. Kylän patriarkaalinen yhteisö penää kuvaa Panahilta samalla, kun nuoret rakastavaiset suunnittelevat pakoaan Iranista. Elokuvan tarinassa toisiinsa kietoutuu siis kolme kertomusta pakenemisesta: Panahin ohjaaman elokuvan pariskunta, Jabanin nuoret rakastavaiset ja tietysti Panahin oma tarina. Metaelokuvallisen peilisalin miettiminen voi saada katsojan päästään pyörälle, mutta teoksen ytimessä on kuitenkin hyvin välitön inhimillinen tunne hädästä.

Vuonna 2010 tapahtuneen elokuvantekokiellon jälkeen Panahi on tehnyt lukuisia elokuvia tilanteestaan. Hän on tematisoinut sitä monilla erilaisilla tavoilla ja lähestynyt aihetta erilaisin elokuvallisin keinoin. Panahin poliittisen tilanteen todellisuudesta irrallaan oleva ulkomaalainen katsoja saattaa päätyä jopa kyynisesti pähkäilemään: saako tästä aiheesta nyt enää mitään uutta kiinnostavaa irti? Kysymys saattaa olla kohtuuton, mutta onneksi Ei karhuja tarjoaa siihen kuitenkin myönteisen vastauksen: kyllä saa. Ensimmäistä kertaa kotiarestivuosien elokuvissaan Panahi tarttuu nimittäin kysymykseen hänen vastuustaan elokuvantekijänä. Hän käsittelee sitä, miten hänen taiteellinen työnsä vaikuttaa muihin. Eikä Panahi päästä itseään helpolla.

Moni saattaa olla myös ihmetellyt, miksei Panahi – jolla on selvästi useita hyödyllisiä kytköksiä esimerkiksi Eurooppaan – vain lähde Iranista. Ei karhuja tarjoaa tähänkin eräänlaisen vastauksen. Elokuvan nimi viittaa siihen, ettei alueella ole uhkaavia karhuja; niillä vain pelotellaan paikallisia. Elokuvan avainkohtauksessa Panahin apulaisohjaaja vie Panahin lähelle Turkin ja Iranin rajaa näyttääkseen tälle potentiaalisen kuvauspaikan Turkin puolella. Heidän matkallaan Panahi kysyy apulaisohjaajalta, missä raja kulkee. Kun tämä kertoo rajan kulkevan siinä, missä Panahi juuri sillä hetkellä seisoo, ohjaaja säpsähtää ja hypähtää taaksepäin. Todentuntuiseen hetkeen tiivistyy jotain olennaista Panahin tilanteesta ja hänen liikkumatilaansa rajaavista näkymättömistä esteistä ja voimista. Elokuvan kylätarinassakin Panahia vainotaan hänen mahdollisesti ottamansa kuvan vuoksi. Sitä kautta Panahi tematisoi oman tilanteensa ja muistuttaa kuvien merkityksestä: ne taltioivat todellisuutta. Siksi ne ovat tärkeitä ja voivat olla myös vaarallisia. Siksi, Panahi tuntuu sanovan, niiden tekemistä täytyy myös jatkaa. Näin Ei karhuja kytkeytyy Panahin kotiarestivuosien ensimmäiseen This Is Not a Film -elokuvaan, jossa Panahin palava ja hälyttävä tarve vastata tilanteeseensa kuvaamalla – ihan mitä tahansa – tulee ilmaistuksi kouriintuntuvasti. Ei karhuja on saman ilmaisun jatkumoa, mutta siinä on mukana myös syvällisempää ja itsekriittisempää eettistä pohdiskelua.

Ilpo Hirvonen 22.5.2026