STRAY DOGS (2013)

Jiao you
Ohjaaja
Ming-Liang Tsai
Henkilöt
Lee Kang-sheng, Yang Kuei-Mei, Lu Yi-Ching
Maa
Taiwan/Ranska
Tekstitys
English subtitles
Kesto
138 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Työkseen mainostauluna rankkasateessa seisova mies yrittää pärjätä kahden lapsensa kanssa yhteiskunnan laitamilla, mutta mukana on myös tyttären ostama kaali. Venetsian elokuvajuhlilla palkittu toivottomuudesta ja toivosta kertova elokuva toistaa Tsaille tuttuja teemoja, hahmoja ja visuaalisia motiiveja, mutta vie pitkien otoksien tyylin pidemmälle kuin koskaan.

***

”Jokaisella talolla on tarinansa”, vastaa äiti kun pikkutyttö miettii talon seinien halkeamia. ”Kerran alkoi sataa”, sanoo äiti, ”eikä sade koskaan lakannut. Satoi rankasti. Satoi niin rankasti, että vesi tuli taloon sisälle. Talo alkoi itkemään, ja itkemään. Etkö näe talon kyyneleitä? Näethän, tuolla ylhäällä…” (…) ”En näe vettä”, tyttö sanoo. ”Se kuivui pois”, vastaa äiti.

Jotta ymmärretään, missä nyt liikutaan, on kaivettava muutama tämän meidän ajan elokuvataiteen mestarin nimi, palautettava mieleen, mistä on kyse: Lav Diaz, Apichatpong Weerasethakul, Pedro Costa, Bing Wang, Werner Herzog – yhä elokuvia tekeviä mestareita, ilman muuta taiteensa valiojoukkoa niin kuin kerran joku Ingmar Bergman tai Andrei Tarkovski (okei, on hieman tylsää mainita nämä itsestäänselvyydet); tämän ajan suurimpia elokuvataiteen nimiä, heitä, joiden vuoksi elokuvataiteessa on ylipäänsä enää mitään mieltä. Tsai Ming-Liang menee heidän joukkoonsa jo elokuvallaan Goodbye, Dragon Inn (2003). Kodittoman perheen kuvaus Stray Dogs eli Jiao you vahvistaa tätä käsitystä.

Totta kai, omalla tavallaan, myös Béla Tarr välähtää päässä – hän ei tosin enää elokuvia tee; hän sanoi jo kaiken – vaikka no, totta on, Tarr ja Tsai ovat kaksi ihan eri asiaa (mutta hei, monesti olette nähneet elokuvassa oikeaa syömistä, niin että ruokailevan ihmisen nälkä myös näkyy? Sitä on Tsailla ja Tarrilla luvassa – niin Stray Dogsissa kuin Tarrin Torinon hevosessakin (A Torinói ló, 2011), jossa perunoita todella syötiin!). Sivuhuomio siksi, että Tsai nyt ei kiillottele todellisuutta, ja montako kertaa itse ainakin olen ollut hyökkäämässä valkokankaan kimppuun, kun jossain latteassa Hollywood-elokuvassa ollaan vain pyöritelty spagettia lautasella…

Siinä missä Tsai Ming-Liangin tajuttoman pitkät otokset ovat yleensä staattisia – ainakin elokuvissa Goodbye, Dragon Inn ja Stray Dogs – Tarrin pitkät, erittäin taitavat otokset yleensä liikkuvat ja kuvaavat liikettä; siinä missä Tsai pysyy äärimmäisyyteen asti paikallaan, Tarr liikkuu: toinen kuvaa liikettä äärimmäisyyksiin asti, toinen pysähtyy, äärimmäisesti, ja juuri tämä äärimmäisyyteen meneminen – menipä sinne millä keinolla hyvänsä! – on yhtä kuin todellisten asioiden sielu: menemällä äärimmäisyyteen löytää totuuden, jos löytää; vain kokeilemalla sen tietää.

Yli vartin yli kaksituntisesta elokuvasta voisi poimia minkä tahansa kohdan ja pysäyttää sen, niin käsillä olisi upea valokuva (okei, no lukuun ottamatta peniskuvaa, siis kusellaolokuvaa…), sillä juuri sellainen inhimillinen kauneus yhdistettynä elämän yleiseen rujouteen on Tsaille niin tyypillistä, että näiden asioiden kombinaatio tekee kuvista niin ehtymättömän mielenkiintoisia. Mutta Tsain elokuvassa on sitä enemmän: kaksikymmentäneljä upeaa kuvaa sekunnissa!…

Kun katson Tsain elokuvaa Stray Dogs, mietin todella, että milloin viimeksi ihmisen tuskaa ja mielenmurenemista olisi kuvattu yhtä raadollisesti – ja sortumatta helppoihin keinoihin, kuten sadismiin. Ei, Tsai ei päästä katsojaa missään vaiheessa nautiskelemaan henkilöidensä kärsimyksellä, missään vaiheessa Tsai ei mene iltapäivälehtien kannibalismin tasolle: hän ei anna nauttia henkilöidensä tuskalla – ja tässä hän eroaa miljoonasta muusta: hän ei vain kuvaa kärsimystä, tai ”kärsi itse”, hän myös siirtää sen katsojaan. Ahdistus ei sinällään riitä, on myös kyettävä jakamaan se, pystyttävä saamaan myös ”kokijat” ahdistuksen valtaan, vasta silloin voidaan onnistua.

– Joonas Nykänen 24.7.2023