Mari Rantasilan musiikkielokuvassa seurataan porilaisten glamrokkareiden nousua ennennäkemättömäksi ilmiöksi nimeltä Dingo. Pertti ”Nipa” Neumannin silmin koetaan suosikkiyhtyeen elinkaari isänsä hylkäämän nuorukaisen poikavuosista Dingomanian kautta dramaattiseen loppuun. Teemana on muun muassa mieskuvan muutos umpimielisessä 1980-luvun Suomessa.

***

1980-luvun Dingo-huuma oli Suomen oloissa täysin poikkeuksellinen ilmiö. Bändin levymyynti rikkoi ennätyksiä samalla kun hysteriaa hipova fanikunta kohotti Neumannin luotsaaman yhtyeen jalustalle. Dingo-elokuva oli siis vain ajan kysymys, sillä tällainen tuhkimotarina suorastaan kerjää tulla filmatuksi.

Elokuvan nimi on viittaus paitsi yhteen bändin rakastetuimmista kappaleista myös keulakuva Neumanniin (Saku Taittonen), johon kiteytyy sekä Dingon nousu että romahdus. ”Nipaan” kohdistunut henkilöpalvonta oli sen verran hillitöntä, että teoriaa ei tule mieleen kyseenalaistaa. Elokuvana Levoton Tuhkimo seuraa yhtyeen tarinan kaarta perin uskollisesti. Romanttiset rokkikukot valloittavat Suomen hiteillään ja käsittämättömän kovalla keikkatahdilla – kunnes vauhti tyssää äkkisuosion luomiin menestyspaineisiin, raha- ja ihmissuhdesotkuihin ja tietenkin viinaan. Suomalaisen artistin, oli tämä poppari, rokkari tai iskelmälaulaja, uho ja tuho ammentavat näemmä aina samasta melankolian virrasta.

Ohjaaja Mari Rantasila ja käsikirjoittaja Hanna Leivonniemi tuntevat aiheensa läpikotoisin, ovathan molemmat Dingo-ilmiön hyvin muistavia, syntyperäisiä porilaisia. Rantasilalle bändin pojat olivat pikkukaupungin kulttuuripiireistä tuttuja. Omien sanojensa mukaan ohjaaja halusi käsitellä työttömien duunaripoikien vaiheita lämpimästi ja ymmärtäen. Pori ja porilaisuus näkyvät ja kuuluvat raikkaassa lopputuloksessa.

Samalla kertaa elokuva on monikerroksinen ajankuva 1980-luvulta. Levottoman Tuhkimon kasari ei rajoitu pintatasolle, vaan siitä huokuu sodan jälkeisen ja sitä seuranneen sukupolven välinen kipeä yhteensovittamattomuus. Selkeimmin konflikti välittyy Nipan ja hänen isänsä (Kris Gummerus) kohtaamisista. Vaikea isäsuhde on elokuvan avain päähenkilön tuskaiseen psyykeen.

Elokuvan kaksi Neumannia – Saku Taittonen päätarinassa ja Jani Karvinen kehyskertomuksessa – onnistuvat rooleissaan hienosti aina esikuvansa puheenpartta ja maneereita myöten. Tämä on myös kokonaisuuden kannalta keskeistä, sillä Leivonniemen käsikirjoituksessa aivan kaikki pyörii Nipan ympärillä.

Levoton Tuhkimo yhdistelee totta ja tarua, kuten elokuvan alkuteksteissä todetaan. Katsojan onkin hyvä olla etukäteen kärryillä Dingon tarinasta, jotta fakta erottuisi fiktiosta. Toisaalta kyse on nimenomaan fanielokuvasta: silloinkin, kun keikkakansan suosikkipoika on pakahtua omahyväisyyteen, säilyy hän sittenkin sympaattisena.

Elokuva yhdistelee aitoja Dingo-livetaltiointeja näyteltyihin keikkaosuuksiin. Jälkimmäisiä olisi mieluusti nähnyt enemmänkin, sillä fiktiivinen Dingo ja eritoten Saku Taittonen revittelevät lavalla kerrassaan hienosti. Taittonen muuten myös laulaa ja soittaa itse.

Outi Heiskanen 14.5.2025