Kiinan sisällissodasta kulttuurivallankumoukseen ja sen yli ulottuva eeppinen sukupolvikronikka kertoo erään kiinalaisen perheen vaiheista ja kamppailuista suurten historiallisten muutosten vanavedessä. Zhangin näkökulma Kiinan lähihistoriaan katsottiin jälleen liian kriittiseksi paikallissensuurin silmissä, eikä se saanut virallista levitystä kotimaassaan.

***

Elämänkaari on uuden kiinalaisen elokuvan hienoimpia saavutuksia ja koko vuoden ohjelmiston parhaita jo nyt. Meillä on aiemmin nähty kaksikin elokuvaa, jotka Elämänkaaren tavoin rinnastavat muutaman ihmisen yksityisen kohtalon ja Kiinan kuuden viime vuosikymmenen historian: Tiang Zhuangzhungin Sininen leija ja Chen Kaigen Jäähyväiset jalkavaimolle. Zhang Yimoun teos on kuitenkin näitäkin erinomaisia elokuvia vaikuttavampi.

Elämänkaaren suuria ansioita ovat sen kerronnallinen tuoreus ja näkökulman täydellinen vakuuttavuus.

Yu Huan romaaniin perustuva tarina seuraa erään perheen vaiheita 1940-luvun alusta 1960-luvun loppuun. Ensimmäistä lukuunottamatta yksityiselämän tapahtumasarjat liittyvät Kiinan historian tärkeisiin vaiheisiin, 1940-luvun lopun sisällissotaan, vuoden 1958 suureen harppaukseen ja vuoden 1966 kulttuurivallankumoukseen. Nämä pienoistarinat ovat eräällä tavoin itsenäisiä episodeja, mutta samalla ne muodostavat orgaanisen kertomuksen perheen vaiheista. Erityisen tyydyttävää on, että tarinoiden juonenkulut eivät ole ennalta-arvattavia, vaikka aihepiirissä onkin paljon melodraamoista tuttua.

Zhang on Tiangin ja Chenin luokkatoveri elokuvakoulun ajoilta ja kuuluu samaan sukupolveen, joka nuoruudessaan koki Kiinan kulttuurivallankumouksen. Viimeksi mainittujen elokuvissa on kipeyttä ja raivoakin siitä, mitä tavalliset ihmiset joutuivat kärsimään irralleen päästetyissä poliittisissa kampanjoissa. Zhangin elokuvan sävy sen sijaan on äärimmäisen neutraali. Se on epäsuora ja vaikuttamispyrkimyksistä vapaa kuvaus poliittisen ja yksityisen elämänpiirin suhteista. Juuri sellaisena se kuitenkin on erittäin vakuuttava. Tätä taitavammin tuskin voi näyttää sitä mielettömyyttä, jota on sisältynyt yrityksiin muuttaa ihminen ja yhteiskunta poliittisin keinoin. Zhang on itse sanonut, että jotkin kulttuurivallankumouksen tapahtumat olivat niin groteskeja, että ne olivat jo hauskoja.

Zhangin yhtenä peruspyrkimyksenä on ollut välttää itsensä toistamista. Niinpä hän tässä elokuvassa on ilmeisen tietoisesti etääntynyt siitä muodon täydellisyydestä ja harmoniasta, joka hallitsi elokuvia Ju Dou – kielletty rakkaus ja Punainen lyhty. Hän kertoo sopineensa kuvaaja Lu Yuen (joka kuvasi myös Naistaiteilijan vainotun sielun) kanssa, että he pidättyvät tyylillisestä komeilusta ja tekevät kuvasta niin naturalistista kuin mahdollista ja aina henkilöitä palvelevaa. Onneksi Zhang on kuitenkin tyylitellyt yhdessä tärkeässä asiassa, väreissä. Kuvaajana aloittanut ohjaaja on aina osannut tehdä oikeaa värielokuvaa: poistanut sattumanvaraista ja turhalla realismilla rasittavaa värikkyyttä hallitun, niukan ja tunteisiin pureutuvan paletin hyväksi.

Elämänkaari on lämpimän inhimillinen ja viileän analyyttinen, kaunis ja järkyttävä, naturalistinen ja muodoltaan tarkasti ajateltu elokuva.

– Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 3/1996, 19.1.1996) AA 29.9.2015