Nuoresta asti feministiksi tunnustautunut Sarah Polley palkittiin parhaan käsikirjoitussovituksen Oscarilla tuoreimmasta, seksuaalista hyväksikäyttöä ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa käsittelevästä elokuvastaan. Tositapahtumiin pohjaavassa Women Talkingissa suljetun ja vanhoillisen mennoniittauskonyhteisön naiset kokoontuvat systemaattisten raiskausten seurauksena päättämään lähteäkö vai jäädä.

***

Vuonna 2009 Boliviassa paljastui laaja ja systemaattinen seksuaalinen väkivalta. Suljetussa, vanhoillisprotestanttiskristillisessä mennoniittasiirtokunnassa oli huumattu ja raiskattu naisia ja lapsia neljän vuoden ajan. Uhreille itselleen yhteisön miehet väittivät näiden kärsivän harhoista ja hysteriasta tai tekojen olevan paholaisen käsialaa. Yhteisön johtajat kuitenkin kertoivat lopulta raiskauksista viranomaisille, ja lopputulemana kahdeksan miestä todettiin syyllisiksi raiskauksiin ja tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen.

Itsekin kanadalaisessa mennoniittayhteisössä kasvanutta kirjailijaa Miriam Toewsia tapaus kosketti niin voimakkaasti, että hän kirjoitti sen inspiroimana romaanin Women Talking (2018). Bolivian tapahtumien kertaamisen sijaan Toews ottaa ne lähtökohdakseen kuvitellen tilanteen, jossa maatilalla asuvan mennoniittayhteisön naiset kokoontuvat järkyttävän kohtelun seurauksena päättämään, mikä on heidän tulevaisuutensa: jäävätkö he yhteisöön vai jättävätkö sen taakseen, taistelevatko paremman ja tasa-arvoisemman kohtelun puolesta vai tyytyvätkö oloihinsa sellaisena kuin ne ovat. Ensin naiset äänestävät, mutta kun kaksi vaihtoehtoa saa yhtä paljon kannatusta, nimetään kolmen perheen edustajat ratkaisemaan päätös neuvottelemalla. Paikaksi valitaan heinäparvi ja kirjuriksi pyydetään mies, sillä perinteiden vuoksi kaikki naiset ovat lähes luku- ja kirjoitustaidottomia. Romaani rakentuu kokonaisuudessaan tämän kirjurin, August-opettajan, muistiinpanoista.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Sarah Polley sovitti Toewsin romaanin samannimiseksi elokuvaksi vuonna 2022 parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin arvoisesti. Elokuvassa kertojaäänenä toimii Augustin (Ben Whishaw) sijaan nuori Autje (Kate Hallett), joka kohdistaa puheensa Onan (Rooney Mara) syntymättömälle lapselle. Onan raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta. Hänen sisarensa Salomen (Claire Foy) pieni tytärkin on joutunut uhriksi. Heidän äitinsä Agata (Judith Ivey) on yksi neuvottelun johtajista. Toinen on Greta (Sheila McCarthy), kyynisen, perheväkivaltaan turtuneen Marichen (Jessie Buckley) ja paniikkihäiriöön väkivallan seurauksena sairastuneen Mejalin (Michelle McLeod) äiti sekä Autjen isoäiti. Vallitseviin oloihin tyytymisen kannalla oleva Janz (Frances McDormand) päättää jättää osallistumatta neuvotteluihin, jolloin jää Agatan ja Gretan perheiden päätettäväksi, lähteäkö vai jäädä.

Women Talkingissa naiset tulevat tietoisiksi kielen kautta. Se on elokuva puheesta, kielestä voiman lähteenä ja sisäisen sekä ulkoisen vapautumisen perustana. Naiset keskustelevat uskosta, väkivallasta, moraalista, anteeksiannosta, miesluonnosta, koko yhteisön miesten kantamasta vastuusta. He käsittelevät kokemaansa syyllisyyttä ja häpeää siitä, kuinka ovat antaneet väkivallan, hyväksikäytön ja alistamisen jatkua. Puhe nostaa esille naisten tukahdutetun itsetietoisuuden ja viisauden sekä luo kielen heidän ajatuksilleen, tunteilleen, kokemuksilleen ja toiminnalleen.

Puheelle rakentuvia elokuvia saatetaan kutsua näytelmällisiksi elokuvallisen sijaan, ja Women Talkinginkin suurin vahvuus on juuri tekstissä, joka on voimakas ja tinkimättömän omaperäinen. Elokuvan keskustelut ovat mukaansatempaavia sekä älyllisesti että emotionaalisesti, mutta sinänsä loistavissa roolisuorituksissa ja ohjauksessa on tietynlaista muodollisuutta ja pyrkimystä pakotettuun draamankaareen, jonka myötä lopputuloksessa älyllinen, kunnianhimoinen ja ihailtava ideaali korostuu yli vaikuttavan kokemuksen. Women Talkingin värimaailma on harmahtava ja hailakka kuin korostaakseen aiheen synkkyyttä, mutta itse kerronnan sävy on empaattinen, eloisa, ja ajoittain jopa kitkerän humoristinen. Samanaikaisesti ajankohtaista ja ajatonta kertomusta ohjaa emansipatorinen painokkuus.

– Richard Brodyn (The New Yorker, 6.1.2023), Sheila O’Malleyn (RogerEbert.com, 23.12.2022) ja Mark Kermoden (The Observer, 12.2.2023) mukaan Suvi Heino 5.7.2024