THE BRIDE (2023)

Ohjaaja
Myriam Birara
Henkilöt
Aline Amike, Daniel Gaga, Beatrice Mukandayishimiye
Maa
Ruanda
Tekstitys
suom. tekstit (E), English subtitles
Kesto
73 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Berlinalen Forumissa esitelty The Bride on hienosti kerrottu draama naisenryöstöstä ja pakkoavioliitosta, vahvatahtoisen nuoren naisen haaveista ja naisten välisestä ystävyydestä. Eva kaapataan keskellä päivää osana perinteistä avioliittorituaalia. Kaapattu on kunnianhimoinen nuori nainen, jonka toiveissa on päästä lääketieteelliseen opiskelemaan, vaikka konservatiivitädit painostavat tätä hyväksymään avioliiton. Uskoutuessaan miehensä serkulle Eva saa kuulla perheen traagisesta kohtalosta Tutsien kansanmurhan aikana. Lopulta Evan on valittava tiensä.

***

Ruandan kansanmurha toimii kehyksenä elokuvalle The Bride (2023), mutta olennaisinta on sittenkin tyttöjen välinen ystävyys. Arviolta 800 000 ruandalaista tutsia ja maltillista hutua sai surmansa sadan päivän aikana vuonna 1994, kun etnisten ryhmien väliset jännitteet purkautuivat väkivaltaisesti. Ruandalaisen Myriam Uwiragiye Biraran ohjaama The Bride sijoittuu kolmen vuoden päähän hirmuteoista, jotka toimivat pohjana elokuvan tapahtumille.

Ajan mukaista oli, että tuleva aviomies raiskaa valitsemansa morsiamen, jonka velvoite on aktin johdosta mennä naimisiin pahoinpitelijänsä kanssa. Naisenryöstön uhrina on elokuvan päähenkilö Eva, kunnianhimoinen ja lahjakas nuori nainen, jonka urahaaveet menevät jäihin. Läheiset suhtautuvat Evan tragediaan kylmän rauhallisesti – kaikki paitsi äiti, joka tuntee hiljaista raivoa tyttärensä kohtalosta.

Aviomies Silas on mielenkiintoinen hahmo. Silas aloittaa ihmishirviönä, jatkaa erikoisen mukavana pahoinpitelijäksi, näyttäytyy taustatarinan myötä säälittävänä ja lopettaa vähäpätöisenä henkilöhahmona, jolle ei annettu montaakaan minuuttia ruutuaikaa. Kaikki tämä rikkoo katsojan oletuksia: kysessä ei olekaan voimauttava kostotarina tai inhorealistinen alistetun naisen kuvaus, vaan uskottava, monimutkaista ihmisluontoa kunnioittava teos, jossa raiskaaja on samaan aikaan ihmishirviö ja ympäristönsä uhri. Silasin sijaan antagonisti on kansanmurha, eli eurooppalaisen siirtomaavallan aloittama rasismin kierre Ruandan eri ihmisryhmien välillä.

Elokuvan tärkein ihmissuhde on Evan ja Silasin serkun välinen ystävyys. Serkku kertoo Evalle perheestään joka menehtyi kansanmurhassa, ja ihmettelee tämän herkkyyttä. Tragedian karaistama nuori nainen ei enää itke, mutta ystävyyden syvetessä saa vähitellen haavoittuvuuttaan takaisin. Eva vuorostaan saa suhteen myötä perspektiiviä epätoivoonsa: mitä on pakkoavioliitto koko elinpiirin menehtymistä vasten.

Lämminhenkisyys etenee lopulta seksuaalisuuden alueelle, mikä lyö kiilan tyttöjen välille. Kohtaus tuntuu huojennukselta elokuvassa, jonka maailma suhtautuu raiskaukseen väistämättömänä ilmiönä, ja jossa naisen keho on aviomiehen ja yhteisön omaisuutta. Eva ei oloista huolimatta jää paitsi omasta seksuaalisuudestaan.

Tyyli on sujuvaa, hienovaraista, verkkaisten otosten ystäville. Läpi linjan vallitseva jännite syntyy ahdistavien tapahtumien ja seesteisten otosten vuorottelusta, sekä ilmaisun niukkuudesta. Kamera rakastaa ympäröivää luontoa, yksinkertaisia askareita ja vehreää luontoa, mutta jo seuraavassa kohtauksessa saatetaan nähdä julmaa pahoinpitelyä. Henkilöhahmot puhuvat vähän, joten jokainen repliikki on täyteen ladattu.

Kunnioitus on paras sana kuvailemaan teoksen yleissävyä; kunnioitus kuvattavaa aihetta, ympäröivää kulttuuria sekä katsojaa kohtaan. Irvokkaatkin kohtaukset on rakennettu siten, ettei kuvattavaa häpäistä eikä katsoja koe häpäisevänsä. Birara on onnistunut luomaan kansanmurhaan pohjaavan, seksuaalista pahoinpitelyä käsittelevän teoksen, joka ei ole katkera tai syyttele, vaan korostaa katastrofin jälkeistä toiveikkuutta. Lopulta Eva pääsee opiskelemaan, ja hänen kanssaan myös Ruanda – kirjaimellisesti – herää uuteen päivään, eli jatkaa kasvuaan ja kehitystään kansakuntana.

– Kielo Kiikeri 7.10.2023