MAYA DEREN II: DEREN & TEIJI ITO (1943-1958)

Ohjaaja
Maya Deren, Alexander Hammid, Cherel Ito, Teiji Ito
Maa
USA
Kesto
95 min
Teemat
Kopiotieto
16 mm
Lisätieto
sis. lyhytelokuvat Meshes of the Afternoon, Meditation on Violence, The Very Eye of Night, Divine Horsemen: The Living Gods of Haiti

Derenin kolmas aviomies Teiji Ito vastasi monen hänen elokuvansa ”shamanistisesta” musiikkitaustasta, ja teki 1950-luvulla ääniraitoja myös vaimonsa aiempiin, alkujaan mykkiin teoksiin (mm. Meshes of the Afternoon). Lisäksi Ito saattoi Derenin kuoleman jälkeen valmiiksi vuosina 1947–54 kuvatun dokumentin Divine Horsemen, jonka aiheena oli haitilainen voodooperinne.

***

Maya Deren (1917–61) näki ”elämän perusperiaatteen dynamiikassa, joka syntyy negatiivisen ja positiivisen funktionaalisesta virrasta, yhä uudelleen toistuvana”. Kirjoituksissaan Deren vaatii, että esineillä ja toiminnoilla on oikeus tulla nähdyiksi vain itseään edustavina ja torjuu kaiken symboliikan läsnäolon elokuvissaan. Hänen teoksensa ”An Anagram of Ideas on Art Form and Film” (1946) on yksi täydellisimpiä esityksiä elokuvataiteilijan kokonaistilanteesta mitä on olemassa ja hänen luottamuksensa persoonallisen elokuvanteon mahdollisuuksiin vaikutti innoittavana esikuvana 1960-luvun kokeellisen elokuvan tekijäpolvelle.

 

Meshes of the Afternoon

Derenin esikoinen Meshes of the Afternoon syntyi yhteistyössä Alexander Hammidin, huomattavan dokumentaristin ja Derenin silloisen aviomiehen kanssa. Tämä kokeellisen amerikkalaisen elokuvan klassikko tutkii subjektiivisen mielikuvitusmaailman ja objektiivisen todellisuuden ristiriitaa yksityisen ja henkilökohtaisen draaman puitteissa, unen ja todellisuuden alituisten vaihtelujen saatossa. Deren itse esittää naista, jonka pakkomielteisen, alitajuiset reaktiot puolittain kuviteltuihin tapahtumiin ajavat lopulta itsemurhaan. Rakenteeltaan elokuva on lähellä ranskalaista surrealismia, jonka tahallisen mielivaltaisen ajan ja paikan käsittelyn Deren kuitenkin korvaa tarkoin harkitulla tekniikalla. Hän esimerkiksi näyttää kernaasti huoneen todelliset mittasuhteet, sitten venyttää henkilön liikettä halki huoneen käyttämällä hidastusta ja toistoa.

 

Meditation on Violence

Elokuvasta A Study in Choreography for the Camera (1945) lähtien tanssi ja rituaali saivat keskeisen sijan Maya Derenin tuotannossa. Tätä linjaa toteuttaa myös Mediatation on Violence, tanssirunoelma, joka perustuu kiinalaiseen nyrkkeilyyn. Tanssi on myös kameran tanssia sen tarkkaillessa nyrkkeilijää, sitten kamerasta tulee vastustaja joka väistelee nyrkkeilijän iskuja. Deren on selittänyt (Film Culture 29) Woo Tang -nyrkkeilyn olennaiseksi piirteeksi sen, että ”se ei koskaan vie liikettä loppuun, vaan aina pyöristää sen… Tämä tekee siitä metaforisen, dynaamisen, kuin itse elämän periaatteen”. Elokuvan muoto on tietoisesti ilman kliimaksia – koko loppuosa kulkee taaksepäin – mutta liikkeet on tasapainotettu niin hyvin, ”pyöristetty” niin hyvin, että käänteinen suunta tulee hyväksytyksi aivan luonnollisena.

 

The Very Eye of Night

Derenin myöhäisuran ironiat ovat miltei traagisia. Vuoden 1948 jälkeen hän ennen kuolemaansa 1961 sai valmiiksi vain yhden elokuvan: The Very Eye of Night ei niinkään tähtää muodon uudistamiseen samalla tavoin kuin Derenin varhaisemmat elokuvat, se ei pyri totaaliseen rakenteeseen, vaan tutkii enemmänkin plastisia mahdollisuuksia, mittakaavan ristiriitaa ja dimensionaalista illuusiota. Optisen printterin avulla luotu tanssi- ja trikkifilmi vei Derenin ”niin kauas avaruuteen kuin kykenin etemään”. Kirjeessään James Cardille Deren kertoi, että elokuvaa inspiroi ennen kaikkea hänen oma kokemuksensa kirurgisesta operaatiosta, joka oli melkein vienyt hänen henkensä. ”Virkosin nukutuksesta huimaavalla nopeudella… Minut valtasi kaikennielevä kiitollisuus elämänvoiman ihmeellistä sitkeyttä kohtaan. Ja sitten näin silmieni edessä kuvan: paikoillaan makaava koira, ja lapsi, joka ensin katsoo koiraa ja sitten kun pakon valtaamana alkaa töniä sitä. Miksi? Nähdäkseen onko koira yhä elossa… saadakseen sen liikkumaan, saadakseen sen elämään. Tätä minä olen yrittänyt tehdä myös kamerani avulla.”

 

Divine Horsemen: The Living Gods of Haiti

Vuonna 1946 Derenistä tuli – samanaikaisesti Whitney-veljesten kanssa – ensimmäinen luovan elokuvanteon alalta Guggenheim-säätiön apurahan saanut tekijä. Rahoituksen turvin hän matkusti Haitiin kokoamaan materiaalia teokseen, jonka oli tarkoitus laajentaa hänen tutkimusretkiään myyttien ja riittien maailmoihin. Deren ei koskaan saanut elokuvaa valmiiksi, hän sai julkaistuksi ainoastaan haitilaisia kulttimenoja käsitelleen kirjan ”The Divine Horsemen” (1953). Omien sanojensa mukaan hän oli mennyt Haitille ”taiteilijana, valmiina manipuloimaan todellisuuden elementtejä oman taideteoksen luomiseksi”, mutta tullut ”voodoo-mytologian voiman yllättämäksi… Päädyin dokumentaristiksi, tallentamaan niin nöyrästi ja säntillisesti kuin kykenin tämän todellisuuden logiikkaa, joka oli pakottanut minut tunnustamaan oman lahjomattomuutensa ja hylkäämään henkilökohtaiset pyrkimykseni.”

Viimeiset vuotensa Deren eli taloudellisissa vaikeuksissa, yrittäen turhaan saada rahoitusta elokuvasuunnitelmilleen. Vähän ennen kuolemaansa Derenillä oli toivoa perinnöstä, miehensä Teiji Iton erään sukulaisen kuoleman johdosta. Kun muuan neuvottelu tuotti pettymyksen Deren sai hirvittävän päänsäryn, joka johti seuraavana päivänä osittaiseen halvaukseen, kolmeen aivoverenvuotoon viikon kuluessa ja kuolemaan kolmen päivän kooman jälkeen. Ei kestänyt kauan kun Ito sai perintönsä; kahta vuosikymmentä myöhemmin hän kuoli itse valmistellessaan uuden vaimonsa Cherel Iton kanssa Derenin materiaalia esityskuntoon. Divine Horsemen sai ensi-iltansa viimein vuonna 1985, 24 vuotta Derenin ja kolme vuotta Iton kuoleman jälkeen.

– David Curtisin (Experimental Cinema, 1971), P. Adams Sidneyn (Visionary Film, 1974) ja Valerie Cosseyn (The World Film Directors Volume One 1890–1945, 1987) mukaan