Japanilaisen nykyelokuvan kärkinimen Kore-edan tuorein ohjaustyö on ennalta-arvaamaton, eri näkökulmien kautta avautuva sekä tunteisiin vetoava mysteeridraama ja kasvutarina. Nuoren pojan alkaessa käyttäytyä oudosti kohdistuu äidin epäilys pojan opettajaan, mutta totuus on monisäikeisempi. Käsikirjoitus palkittiin Cannesin vuoden 2023 kilpasarjan parhaana.

***

Hirokazu Kore-edan viimeisimmän pitkän elokuvan, Cannesin kilpasarjassa keväällä 2023 ensi-iltansa saaneen Monsterin (Kaibutsu, 2023) lähtökohta on luokkahuoneessa tapahtunut yhteenotto, jonka syitä ja vaikutuksia – niin osallisten henkilökohtaisen elämän kuin yhteiskunnankin tasolla – tarkastellaan kolmen eri henkilön näkökulmista käsin. Kukin mysteerin tavoin etenevän elokuvan kolmesta jaksosta tuo tapausta eri kulmista kontekstoivilla kohtauksilla uutta tietoa muuttaen katsojan käsitystä siitä, kuka on syyllinen ja kuka uhri.

Monet ovat maininneet Akira Kurosawan klassikon Rashomon – paholaisen temppeli (1950) ilmeisenä vertailukohtana, mutta oikeastaan kyse ei ole samanlaisesta kerrontatyylistä. Monsterissa ei etsitä totuutta asettamalla vastakkain keskenään ristiriitaisia kertomuksia, vaan siinä koko kuva tapahtuneesta rakentuu näyttämällä eri henkilöiden sokeiden kohtien värittämät, tiedoiltaan rajalliset kokemukset. Cannesissa Monster palkittiin paitsi käsikirjoituksestaan, myös Queer Palmilla parhaasta LGBTQ+-tarinasta, ja elokuvan notkeasta rakenteesta kertoo oivallisesti se, että moni saattaa käyttää suuren osan kestosta miettien, kenen tarinaan palkinto viittaa.

Monster oli Kore-edan kotiinpaluu japanilaisen elokuvan pariin kahden Shoplifters – perhesalaisuuksia -hittiä (2018) seuranneen ulkomailla tehdyn elokuvan – Fabiennen muistelmat (2019) Ranskassa ja Pikku tähti (2022) Etelä-Koreassa – jälkeen. Samalla se oli hänen ensimmäinen ohjauksensa sitten Maborosi-debyytin (1995), jota hän ei kirjoittanut itse. Vaikka Yūji Sakamoton täsmällinen käsikirjoitus pelaa Kore-edan vahvuuksilla – sävykästä perhedraamaa, empaattinen katse lapsiin –, narratiivin käänteet edellyttävät enemmän emotionaalista pidättyväisyyttä ja tietynlaista vaikeaselkoisuutta kuin tämän teoksissa yleensä.

Monster alkaa kuvilla palavasta talosta nimeltä mainitsemattomassa japanilaisessa kaupungissa – kuvauspaikkana toimi Nagano – ja päättyy loppujakson trooppiseen myrskyyn: symboliset luonnonvoimat sekoittuvat selittelemättömällä tavalla tarinaan ihmisten impulsseista ja heikkouksista. Leskiäiti Saorin (Shopliftersistä tuttu Sakura Andō) aiemmin läheinen suhde esiteini-ikäiseen Minato-poikaan (Sōya Kurokawa) on muuttunut vaikeaksi, sillä Minato sulkeutuu ja oireilee omituisesti vailla äidin ymmärtämää syytä. Kun Minatolla on erään koulupäivän jälkeen ruhje kasvoissaan, kertoo hän syylliseksi opettajansa herra Horin (Eita Nagayama). Saori-äiti pyrkii selvittämään tapahtunutta Minaton opettajan ja koulun johdon kanssa, mutta vastaanotto on hämmentävän passiivinen. Vastausten sijaan tarjolla on pelkkiä automaattisia anteeksipyyntöjä. Käsikirjoitus välittää terävästi kohteliaisuuskulttuurin mahdottomuutta käsitellä ongelmia avoimesti.

Ensimmäisen reilun kolmanneksen jälkeen juoni kelataan takaisin alkuun. Maineensa menettäneen Hori-opettajan myötä valaistaan luokkahuoneen dynamiikkaa, joka tuo uutta tietoa Minaton toimista ja tilanteesta. Mutta opettajan käsitys, että Minato kiusaa luokkatoveriaan Yoria (Hinata Hiiragi), ei sekään pidä paikkaansa. Viimeisessä jaksossa paljastetaan, mitä aikuiset eivät ole ymmärtäneet.

“Kuka on hirviö” on Kore-edan elokuvan toistuva kysymys, jota luokan poikajoukko rallattelee pilkkalaulussaan ja jota aikuiset toistavat omilla toimillaan jakaessaan ajattelemattomuuttaan ihmisiä pahiksiin ja uhreihin. Joidenkin mielestä Monster saattaa olla liiankin monimutkainen ennen kuin tarinan sydän avautuu ja viesti viimeisen kolmanneksen aikana kiteytyy. Elokuvan esittämä kitka aikuisten maailman sääntöjen määräämän vastakkainasettelun ja lapsuuden rajoittamattoman emotionaalisen, mielikuvituksellisen ilmaisun välillä on kuitenkin olennainen syy sen tehokkuuteen. Tragedia kohoaa myrskyn jälkeiseksi, auringon valaisemaksi vapautukseksi.

– Guy Lodgen (Sight and Sound, 14.3.2024) mukaan