ANNA + UHRI – ELOKUVA METSÄSTÄ (1997)

Ohjaaja
Markku Lehmuskallio, Anastasia Lapsui
Kesto
117 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 2K DCP
Ikäraja

Nenetsitrilogian jälkeen Lehmuskallion ja Lapsuin tutkimusmatka suuntautui Länsi-Siperian kahden muun alkuperäiskansan, nganasanien ja selkupien pariin. Edellisen matkan tulos oli Anna, entisen opettajan ja puoluevirkailijan elämäntarina. Jälkimmäinen aihe kehkeytyi elokuvaksi Uhri – elokuva metsästä, joka yhden perheen kautta tutkii selkup-kansan suhdetta metsään ja katoavaan kansanperinteeseen.

***

Anna

Nenetsi-trilogian jälkeen Lehmuskallion ja Lapsuin tutkimusmatka suuntautui Länsi-Siperian kahden muun alkuperäiskansan, nganasanien ja selkupien pariin. Edellisen matkan tuloksena syntyi Anna, jälkimmäinen aihe kehkeytyi elokuvaksi Uhri – elokuva metsästä – molempien tuotantoyhtiönä toimi Jörn Donner Productions Oy. Anna oli Lehmuskallion ja Lapsuin ensimmäinen yhteinen elokuva, jossa molemmat on tuotantotiedoissa merkitty ohjaajiksi, ja tämä yhteisohjauksen käytäntö on jatkunut kaikissa heidän myöhemmissä elokuvissaan.

Anna alkaa katkelmalla vuonna 1954 valmistuneesta dokumenttielokuvasta, jossa kerrotaan, että nganasanit muodostavat 500 hengen kansan Taimyrin niemimaan 34 000 asukkaasta. Osa nganasaneista eli tuolloin perinteisissä olosuhteissa tundralla, osa oli muuttanut Jenisei-joen suistossa sijaitsevaan hallintokaupunki Dudinkaan, jossa heitä koulutettiin. Dokumenttielokvuan koululaisista poimitaan erilleen nganasaneihin lukeutuva  Anna Momde, jonka lapsuudenkuvasta siirrytään hänen nykyiseen hahmoonsa 49-vuotiaana. Anna on entinen opettaja ja puoluevirkailija, jonka maailma romahti neuvostovallan romahduksen myötä. Anna esittelee katsojille perheensä ja nykyisen asuntonsa, kertoja puolestaan esittelee nganasanit porottomana metsästäjäkansana, joka jakaantuu kolmeen klaaniin: valkoiseen poronkarva-, joutsen- ja kuikkaklaaniin, johon Anna kuuluu. Annan naapuri ja sukulainen Dimtonde Momde kertoo nganasanien tarun maailman luomisesta: miten lintu sukelsi veteen ja toi mukanaan ruohonkorren, josta kasvoi maa.

Jälleen kerran Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvan punaisena lankana kulkee ristiriita pienen alkuperäiskansan ja valtaväestön, tundran ihmisten perinteisen elämänmuodon ja neuvostovallan, nyttemmin myös uuden ”demokratian” ja markkinatalouden välillä. Toistuvasti rinnastetaan neuvostodokumenttien optimistinen uho ja vähemmistökansojen surullinen todellisuus, menneisyyden utopia ja nykyisyyden rauniot. Elokuvan kantava rakenne on Anna Momden matka menneisyyteen, kuluneen elämän kiinnekohtiin. Tämä matka kertoo nganasanien kielen ja kulttuurin hiipumisesta venäläistymisen paineessa, neuvostovallan aikana ja sen jälkeen, ihmisten pakkosiirroista ja –sopeuttamisesta, prosessista jossa monet ovat särkyneet, päätyneen alkoholismiin tai itsemurhaan. Paluu entiseen on mahdotonta, nykyisyys repii ihmisiä hajalle eikä tulevaisuus lupaa paljon.

Anna on yhden elämän melankolinen tilinpäätös, mutta sen kaikupohja ja kantavuus ulottuvat paljon laajemmalle kuin Taimyrin tai koko Siperian alueelle. Lehdistöesitteessä tekijät ilmoittivatkin, että elokuvan nimi saattaisi olla yhtä hyvin Sergei, Igor tai mikä tahansa venäläinen nimi: ”Mitä tapahtui Anna Aleksejevnalle, tapahtui myös heille, kaikille puolueeseen uskoville neuvostokansalaisille. Venäjän maalla on tuhansia kyliä ja satoja kaupunkeja ja kaikissa niissä toimi Annan kaltaisia puoluevirkailijoita. Kaikki he työskentelivät puolueen tahtoa toimeenpannen. Eräänä yönä kaikki muuttui, vanhaa ei enää ollut eikä uutta ollut vielä syntynyt. Maailmankuva sortui.”

– Sakari Toiviainen 18.3.2009

Uhri – elokuva metsästä

Kun Lehmuskallio ja Lapsui helmikuussa 1996 kävivät Dudinkassa sopimassa kuvauksista Anna Momden kanssa, he samalla matkalla käynnistivät myös selkup-kansaa käsittelevän elokuvan Uhri – elokuva metsästä. Selkupien asuinalue sijaitsee Länsi-Siperiassa muutamien satojen kilometrien päässä Jamalo-Nenetsian itä- ja kaakkoispuolella, Taimyrin niemimaasta ja Dudinkasta etelään. Tolkan kylässä, Tas-joen varrella Lehmuskallio ja Lapsui tapasivat selkup-metsästäjä Valentin Kalinin ja sopivat hänen kanssaan kuvauksista 20 dollarin päiväpalkalla. Alun perin suunnitelmana oli rinnastaa samassa elokuvassa kolme erilaista metsää hyödyntävää elämänmuotoa: suomalainen metsätila Parkanossa, Siperian selkupit ja Hudsonin lahden itärannikon cree-intiaanit, jotka olivat myyneet metsänsä vesivoimayhtiölle ja elivät siitä saaduilla rahoilla vailla muuta kiinnekohtaa. Elokuvasäätiössä idea kuitenkin hylättiin ja jäljelle jäi vain selkupien tarina.

Lehmuskallion monien edeltävien elokuvien lailla Uhri on yritys jäljittää ”kadotettua paratiisia”, pitkien jäähyväisten kronikka. Nenetsien, nganasanien, saamelaisten, inuiittien ja intiaanien lailla selkupit edustavat katoavaa kansanperinnettä valtakulttuurin, modernin teknologian ja markkinatalouden paineessa. Kysymys on tosiaan ”viimeisistä mohikaaneista”, joiden kulttuurin ja elämäntavan Lehmuskallio ehti tallentaa viimeisellä hetkellä. Kaikkien muutosten ja menetysten keskellä selkupien metsä on kuitenkin säilynyt muuttumattomana. Tsaarinvalta on mennyt, kommunistivalta on mennyt, mutta metsä on pysynyt. Neljän vuosisadan ajan selkupit ovat eläneet venäläisten kauppiaitten kulkureitillä, jonne ensin tulivat turkisten ostajat, sitten neuvostokomissaarit, lopulta maakaasun ja öljyn etsijät. Sosialistisessa maailmankuvassa ei ollut sijaa selkupien mytologiselle metsäsuhteelle, joka ei ole tästä tukahduttamisesta toipunut. Metsä on tyhjentynyt hengistä, jumalat ovat kuolleet, vanhat uhripaikat on hylätty, mutta jotakin on jäänyt jäljelle: muisti, tietoisuus perinteistä, uhrien jäljet.

Elokuvan nimen mukaisesti temaattisessa keskiössä on metsä, jonka ympärille kietoutuu erilaisia muunnelmia ja näkökulmia: selkupien suhde metsään ennen ja nyt, selkupien suhde ulkomaailmaan ja heidän sisäiset ristiriitansa, metsän eri elementit kasveineen ja eläimineen eri vuodenaikoina, metsän mytologia ja pyhät ulottuvuudet. Lehmuskallion kamera tavoittaa niin karhun kuin metson niiden luonnollisessa ympäristössä, mutta hänen tähtäimensä on pitemmällä ja syvemmällä kuin näkyvän todellisuuden tallentamisessa, ikään kuin hän yrittäisi vangita metsän hengen, ajan kulumisen, perinteen painon.

Kuten niin monissa aikaisemmissa elokuvissaan Lehmsukallio tavoittelee jälleen näkymätäntä näkyvän takaa, sanoinkuvaamatonta sanojen takaa, toisin sanoen ”sitä mihin jokaisen todellisen elokuvan tulisi pyrkiä”. Uhrin loppujaksoon on rakennettu sanaton kohtaaminen menneisyyden ja nykyisyyden kesken, yhteenotto joka merkitsee samalla kertaa jäähyväisiä perinteelle että perinteen ja elämän jatkuvuutta. Vitali Kalin vaeltaa selkupien pyhässä metsässä, jossa he eivät metsästä eivätkä poimi marjoja. Hän virittää tulen, valmistaa uhriaterian paikan hengelle, syö ja jatkaa matkaansa kuunnellen tarkkaan metsän ääniä. Tähän uhriin leikataan kuva kylästä, jossa Valentin Kalin käynnistää meluisan traktorin ja lähtee ajamaan pitkin peltoa. Taikausko ja teknologia, jumalten hämärä ja uuden uljaan maailman koitto? Mikä on vastaus selkupien uhriin, mikä on joutsenen kohtalo, mitä on mennyt peruuttamattomasti säröille ja rikki?

– Sakari Toiviainen 18.3.2009