THE CASTLE (2023)

El castillo
Ohjaaja
Martín Benchimol
Henkilöt
Alexia Olivo, Justina Olivo
Maa
Argentiina
Tekstitys
English subtitles
Kesto
78 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Entinen palvelija Justina asuu Argentiinan maaseudulla huonokuntoisessa kivilinnassa, jonka hän on perinyt työnantajiltaan. Jatkuva taloudellinen ahdinko pakottaa Justinan myymään karjaa, samalla kun teini-ikäinen tytär alkaa haaveilla kaupungista. Lajityyppejä taidokkaasti yhdistelevä teos käsittelee omaäänisesti äidin ja tyttären välistä suhdetta.

***

Syvällä Argentiinan maaseudulla on rapistuva linna, siirtomaa-aikojen jäänne, jota asuttavat Alexa ja Justina Olivo, äiti ja tytär. Formula-ajosta haaveileva androgyyni mekaanikko Alexa haluaa Buenos Airesiin, pois pienestä pihapiiristä. Koko ikänsä siivoojana työskennellyt Justina peri linnan sen menehtyneiltä omistajilta, joiden ainoa ehto oli, ettei tilaa saa koskaan myydä. Rahat käyvät kuitenkin vähiin, tytär on lähdössä ja lehmät lopussa. Dokumenttia ja fiktiota yhdistelevä elokuva on draama, joka hyötyy todellisten ihmisten kuvauksesta. Päähenkilöt näyttelevät itseään, toisintavat jo elettyjä hetkiä kameran edessä. Katsoja pääsee sujuvasti osaksi kuvattujen henkilöiden arkea.

Elokuva on erinomaisesti ohjattu. Maisemakuvat vuorottelevat eläinten ja ihmisten puuhia kuvaavien otosten kanssa luoden kuvan rauhallisesta elämänmenosta vailla dramaattisia käänteitä. Musiikkia käytetään vähän mutta ajatuksella. Dokumentaarisesti kuvatut tapahtumat on aseteltu fiktioelokuvan rakenteen mukaisesti. Hiljaisen pysähtyneisyyden ilmapiiri ja vetävän juonen puute voisivat johtaa pitkäveteiseen katsomiskokemukseen, mutta näin ei tapahdu. Äidin ja tyttären välinen jännite molempien elämän murrosvaiheessa luo jännitteen apaattiseen arkeen ja veikeät eläimet ilostuttavat väistämättä.

Eläimet ovatkin tärkeässä osassa. Niitä vilisee niin paljon, että kaikista on mahdoton pysyä kartalla. Karjaa on alussa laitumellinen, mutta määrä tippuu rahan huvetessa. Lopulta jäljelle jää vain yksi, jota Justina ei tavoitteluista huolimatta suostu myymään pois. Elämää linnassa sävyttää lopun ajan tunnelma. Tilan parhaat päivät ovat takana päin, samoin Justinan. Keski-ikäisen naisen ajelehtiminen surun ja ilon välillä on onnistuttu kuvaamaan siten, että katsoja tuntee hänen kanssaan. Vastavoimana tyhjän pesän surulle toimivat Alexan kanssa jaetut hauskat hetket sekä kameran rakastamat possu ja karitsa vapaana talossa. Talven kalsea, sininen valo, laajat ja staattiset kuvat sekä vähäeleiset äänimassat luovat maaseudun yksinäisyydestä vaikuttavan ja eheän kuvan.

Postkolonialismista kiinnostuneelle riittäisi elokuvassa tarkasteltavaa, vaikkei pääpaino olekaan sen yhteiskunnallisessa asemoinnissa. Elokuva alkaa jonkinlaisen tarkastajan visiitistä, jonka aikana Justinalta kysellään, miten linna on päätynyt hänen, vähävaraisen siivoojan, käsiin. Alkuperäisten omistajien suku vierailee talossa kohdellen Justinaa kuin palvelijaa vertaisen sijaan. Argentiinan alkuperäisväestöön kuuluva parivaljakko on monin tavoin ristiriidassa elinympäristönsä kanssa. Tämä ristiriita kärjistyy, kun rahaongelma syvenevät ja tulee selväksi, ettei Justinalla ole varaa asua linnassaan ilman uutta tulolähdettä. Luokkien välistä rajaa on vaikea ylittää, etenkin Argentiinassa, jossa eri ryhmien välisistä hierarkioista pidetään tiukasti kiinni.

Tehdessään edellistä elokuvaansa The Dread (2017), ohjaaja Benchimol kuvausryhmineen päätyi syrjäisen linnan pihalle, koputti oveen ja kyseli kiusallisesti Justinalta, voisiko tavata tilan omistajan. Luokkakysymys oli siis läsnä alusta asti. Äidin ja tyttären taloudellisen tilanteen ratkeaminen ei kuitenkaan ole elokuvan loppuhuipennus, vaan iloinen äiti-tytär-hetkien suma, mikä asettaa ihmissuhteen talouden edelle teoksen tematiikassa.

– Alexa Dalbyn artikkelin mukaan Kielo Kiikeri 2.2.2024