PAHOJEN IHMISTEN SURMAKONE (1952)

Vakiinnutettuaan sekä neorealismin että henkilökohtaisen maineensa Rossellini alkoi etsiä tapoja murtautua ulos tyylillisestä lokerostaan. Ongelmalliseksi nelivuotiseksi tuotannoksi paisunut Pahojen ihmisten surmakone on musta fantasiakomedia, jossa Pyhä Andreas ojentaa pikkukylän valokuvaajalle taikakameran korruptoituneiden auktoriteettien tuhoamiseksi.

***

Aluksi käsi täyttää tyhjän tilan nukketeatterin elementeillä ja muuttaa sen kylänäyttämöksi, samalla kun ääni esittelee henkilöt ja asetelman. Alusta pitäen Rossellini siis omaksuu faabelille soveliaan etäisyyden, samalla kun toiminta sijoittuu tyypilliseen italialaiseen yhteyteen, Commedia dell’Arten piiriin. Lopussa sama käsi siirtää henkilöt ja heidän miljöönsä syrjään kertojan tuodessa julki tarinan moraalin samassa kansanhuumorin ja -viisauden hengessä: ”Viljelkää hyvää menemättä liian pitkälle, hylätkää paha, jos haluatte tulla pelastetuiksi, älkää kiirehtikö tuomitsemaan ja ajatelkaa kahdesti ennen kuin rankaisette”.

Tiukasti aikaan ja paikkaan, pieneen kylään sodan jälkeen ankkuroituvan tarinan päähenkilö on valokuvaaja Celestino, joka saa pyhimyksenä pitämältään vanhukselta kyvyn tappaa pahantekijöitä yksinkertaisesti kuvaamalla heidät kamerallaan. Celestino käyttää hirvittävää välinettään tappamalla yksitellen kylän korruptoituneita viranomaisia. Pahojen ihmisten tuhoaminen kääntyy hänellä pakkomielteeksi, kunnes hän ymmärtää mahdottomuuden erottaa hyvä pahasta ja yrittää rankaista itseään.

Kylän arkinen elämä kalatoreineen, uskonnollisine ja maallisine juhlineen on käsitelty dokumentaarisella objektiivisuudella. Se on tarinan ydintä, erottamaton osa elokuvan aurinkoisesta, aistillisesta ilmiasusta, jossa hallitsevia ovat komedian ainekset, usein mustan ironian maustamina. Tässä elokuvassa Rossellini vie absurdiikan pitemmälle kuin koskaan ja ensimmäistä kertaa ruokkii riehakasta komediaa todellisilla gageilla.

Tarinan moraalin voi lukea myös siitä epätavallisesta kulmasta, joka liittyy elokuvan olemukseen. On vaikea uskoa, että ”tappava kone” olisi valittu aiheeksi sattumalta tai tahattomasti. Valokuva vangitsee silmänräpäyksen siitä mitä Cocteau nimitti ”kuolemaksi työssään”. Godard on tuntenut erityistä erityistä vetoa tähän aiheeseen, joka putkahtaa esiin hänen tuotannossaan Pienestä sotilaasta (1960) lähtien. Ei ole vaikea ymmärtää, miten paholainen loihtimalla esiin tämän kuolevaisuuden tuokion, joka on katoava ja kuitenkin kiinni ajassa, voi tuottaa kuoleman. Tarinalla on vielä muuan lisämerkitys: se osoittaa todellisuuden pettävän luonteen elokuvassa, joka voi täysin tallettaa elämää mutta puhtaasti ulkoisesta näkökulmasta; se säilyttää vain elämän ulkokuoren. Voi olla, että Rossellini koskettaa ongelmaa ilman nimenomaista aikomusta, mutta viesti on selvä: elämä on asetettava elokuvan edelle, yritykset manipuloida todellisuutta ja ”taiteellisesti” muuntaa sitä johtavat tuhoisiin seurauksiin.

Pahojen ihmisten surmakone sisältää hillitöntä fantasiaa, energistä toimintaa ja runsaasti henkilöitä, jotka järjestyvät kaiken aikaa uusiksi asetelmiksi. Se on elokuva joka lajin sekasorrosta: inhimillisestä, sosiaalisesta, poliittisesta, taloudellisesta, taiteellisesta. Rossellinille se varmasti tarjosi tilaisuuden antaa vapaat vallat inspiraatiolleen, pohtia sekä maansa että henkilökohtaisen historiansa erästä tuokiota. Mutta tämä siirtymävaiheen mielentila johti hänet nopeasti eri suuntaan, Strombolin seikkailuun, ja hän jätti Pahojen ihmisten surmakoneen viimeistelyn assistenteilleen. Rossellinin tuotannossa tällä elokuvalla on sama asema kuin Liekehtivällä kaipuulla: molemmat ovat mielenkiintoisia siinä mitä ne paljastavat hänen persoonallisuudestaan ja elokuvanäkemyksestään.

–  Jose Luis Guarnerin (Roberto Rossellini, 1970) mukaan