Glazerin tuorein pitkä elokuva oli jälleen lähes vuosikymmenen kehittelyn tulos. Minimalistinen ja etäännytetty hiljaisen painostava kuvaus pahuuden arkipäiväisyydestä kertoo Auschwitzin komentaja Rudolf Hössin ja tämän perheen elämästä aivan tuhoamisleirin kyljessä sijaitsevassa puutarhaidyllissään. Parhaan kansainvälisen elokuvan Oscarin vastaanottaessaan juutalainen Glazer otti kantaa Palestiinan miehitystä ja epäinhimillistämistä vastaan.

***

Jonathan Glazer yllätti Martin Amisin samannimiseen kirjaan perustuvalla elokuvallaan The Zone of Interest, joka lyö kuin lekalla päähän. Uusimmassa Glazerin elokuvassa on sekä hyvä määrä Rainer Werner Fassbinderia että Bertolt Brechtiä. Samaan hengenvetoon Ulrich Seidlin vaikutuksen näkee melkein jokaisessa kuvassa lukuun ottamatta hämmentäviä lämpökameraotoksia, mutta ilman, että mikään edellä mainituista persoonallisista tyyleistä kävisi missään vaiheessa elokuvan murhaavaksi taakaksi. Päinvastoin Glazer puskee vaikutteensa lihamankelin läpi. Lopputulos on jotain ihan muuta kuin kopio. Tämä on aina ainutlaatuista maailmassa, jossa suurin osa on kopioita ja jossa alkuperäistä on päivä päivältä yhä vaikeampi saavuttaa.

Rudolf Hössin ja hänen perheensä elämää Auschwitzin kyljessä sijaitsevassa komendantin työsuhdeasunnossa kuvaava leffapainajainen on yhtä kylmä kuin joukkohauta, yhtä terävä kuin Yukio Mishiman kuutamossa välkkyvä katana ja paljon kammottavampi kuin mikään kuviteltu helvetti. Sillä se on helvetti, jonka ihmiset ovat rakentaneet ja jossa he tuomittuina olemassaoloon joutuvat elämään. Tuntuu suorastaan siltä, että tämän kukkaisen kauniin puutarhan yllä leijailisi alituiseen kevyt häijy katku, joka saa ilkeän arominsa siitä, kun ruumiita työnnetään uuniin.

Kun toisaalla juhlitaan syntymäpäivää riemukkaasti, toisaalla kärsitään. Elämä on epäoikeudenmukaisuuden synonyymi. Kaukana taivaalla sotaan matkaavien lentokoneiden varjot, kun kesäisen päivän hento tuulenvire tanssittaa pyykkejä suloisessa harmoniassa, taivas joka tummuu krematorion savusta. Tämä on alituisen tuhon, alituisen kärsimyksen ja murhaamisen harmoniaa, jossa paha on ulkoistettu muualle, pyritty unohtamaan. Koko ajan lähenevä totaalisen perikadon rummutus kumajaa pahaenteisen likellä säestäen arkipäiväisen elämän paratiisimaista usvaisaa elämisen nauravaista onnea: kun toisia työnnetään kaasukammioon, toiset paistattelevat kesäpäivää perheineen uima-altaan reunalla, vain etäällä lymyävät aktiivisesti savua ilmakehään oksentavat savupiiput muistuttavat siitä, mitä ympärillä oikeastaan tapahtuu. Teurastus jatkuu, mutta Hössin perheonnessa, ja säntillisessä byrokraatin työssä, näkyy vain etäisiä säröjä.

Glazer kuvaa Hannah Arendtin artikuloimaa pahuuden banaaliutta tavalla, jossa yksityiskohta saattaa avata kokonaan uuden ajatusten haarautuvat puutarhan ja paljastaa kaiken tämän harmonian alla piilevän kauhun ja jatkuvan murhaamisen. Esimerkiksi kultahampaat, joilla lapsi leikkii ennen nukkumaanmenoa, jostain lahjana tuodut vaatteet, joista naiset innostuvat; viereisen joen pohjalta löytyvä ikävä yllätys… Torjuttu palaa aina takaisin.

Vaikka kauhu on yritetty sulkea ulkopuolelle, alvariinsa jokin pyrkii muistuttamaan siitä. Jos se ei ole tuskanhuudot ja sodan pauhu ja ryske, jota ei haluta kuulla, mutta joka kuuluu silti, niin sitten se on esine, joka on tuotu kuin aarteena holokaustin kaasukammiosta. Se näkyy ihmisten riemuneleissä, tavassa, jolla he nauravat; tavassa, jolla he puhuvat niitä näitä tai röhnöttävät kuin kiimaiset possut makuukamarissa: yritys kätkeä ympäröivä todellisuus… Vaikka he kaikki teeskentelevät, he silti tietävät, että koko tämänkaltainen olemassaolo on pelkkää valhetta, plagiaatti. Ja aivan näiden paratiisien muurien takana, ihan niiden juurella massateurastus jatkuu yhä kenenkään siitä liiemmin riehaantumatta.

– Joonas Nykänen 8.12.2025