ISÄ MOURET’N SYNTI (1970)

La faute de l'abbé Mouret
Ohjaaja
Georges Franju
Henkilöt
Francis Huster, Gillian Hills, Andre Lacombe
Maa
Ranska
Tekstitys
English subtitles
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
16 mm
Lisätieto
Émile Zolan romaanista
Ikäraja

Émile Zola -filmatisoinnissa nuori työlleen omistautunut pappi saa hermoromahduksen ja menettää muistinsa. Häntä hoivaamaan saapuu kuvankaunis Albine, ja parin välille kehkeytyy Aatamin ja Eevan veroinen rakkaussuhde. Uskonkriisi ja syyllisyydentunto painavat miestä, kun muisti palailee pätkittäin.

***

”Zola piti itseään naturalistisena kirjailijana”, on Franju todennut. ”Mitä hänen teostensa realismiin tulee, hän oli näkijä. Ennen kaikkea hän oli runoilija…” Tämä runollinen puoli oli epäilemättä valloillaan teoksessa ”La faute de l’abbé Mouret”, joka kertoo nuoren papin kamppailusta lihan kiusauksia vastaan sellaisella lyyrisen ylitsepursuavalla proosalla joka tuo henkilöiden tunnetilat kouriintuvan lähelle ja vangitsee värisevän herkästi maiseman ja itse ilman jota henkilöt hengittävät. Ensin on Les Artaudin paahtava, kuiva laakso, jossa isä Mouret on omistautunut työlleen ja kilvoitukselleen; sitten Le Paradoun hohtava erämaa, uusi paratiisi, missä Mouret syntyy uudelleen ja missä hän ja villi tyttö Albine saavuttavat siunauksellisen itsetietoisuuden ja fyysisen täyttymyksen tämän paratiisin puutarhan lempeän mutta vastustamattoman esimerkin voimasta.

Samalla kun Franju on pysynyt uskollisena Zolan keskeisille teemoille ja tapahtumille, realisti hänessä on tiivistänyt ja karsinut paljon. Zolan hyökkäys papiston henkistä sairautta vastaan on Franjun versiossa saanut ironista jännitettä joka kattaa yleisemminkin tukahduttavat taloudelliset ja sosiaaliset puitteet. Keskeinen on veli Archangiasin fanaattinen henkilö, jonka mielestä ”kirkko tekee kompromisseja nykyajan kanssa” ja joka pilkaten manaa esiin näkymän papeista tehtaantyöläisten joukossa. Zolalla Archangiasin hysteria, muriseva tietämättömyys ja kiihkeys, elämänkielteisen taikausko ovat Mouret’n hienosyisen asketismin vastavoima. Franju on pannut nämä kaksi pappia vastatusten objektiivisemmin, eräänlaiseen vuoropuheluun, jossa Mouret’n henkinen luopuminen ja maailman hylkääminen törmäävät rajusti toisen ilmeiseen maailmallisuuteen ja sortoon.

Samaten Franju käsittelee Zolaa suoremmin Mouret’n patologista uskonnolisuutta ja on intensiivisemmin lyyrinen kuvatessaan hänen neitsyt-Marian palvontansa romanttis-eroottista luonnetta. Eräässä alkupuolen kohtauksessa Mouret kuumeisesti purkaa paketista vasta saapuneen Neitsyt-jäljennöksen, joka ”taianomaisesti” tuntuu kohoavan olkipesästään. Loppukohtauksessa, jossa Zola siirtyy suoraan Albinen haudalta maalaistalon arkiaskareisiin, Franju sen sijaan käyttää fantasiaa: neitsyt muuttuu Albineksi Serge Mouret’n käsivarsilla. Heikommin toimii unelma Paradou-paratiisista, missä pari viattomuuden kautta kasvaa seksuaaliseen täyttymykseen ja panteistiseen tietoisuuteen; ehkä siksi että Franjun kuvat lainehtivista kukkaniityistä ovat varsin sovinnainen ratkaisu Zolan kerronnan rinnalla tämän luetellessa tarkasti ja loputtomiin kasvikunnan voitollisia ihmeitä. Mutta Franjun näkemyksen intensiteetti välittyy toisin paikoin ihailtavan terävästi.

– Richard Combs (Monthly Film Bulletin, June 1976)