STREETWALKER (1951)

Trotacalles
Ohjaaja
Matilde Landeta
Henkilöt
Miroslava, Ernesto Alonso, Elda Peralta
Maa
Meksiko
Tekstitys
English subtitles
Kesto
101 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Meksikolaisten naiselokuvantekijöiden avaintöitä! Streetwalker kuvaa harvinaislaatuista tilannetta, jossa kaksi sisarta rakastuu samaan parittajaan. Viimeisessä kulta-ajan ohjauksessaan Matilde Landeta hyödyntää klassista melodraama-asetelmaa käsitelläkseen prostituution maailman kautta naisten kärsimystä ja sortoa yleisemmällä tasolla.

   

***

Matilde Landeta oli ainoa fiktioelokuvia Meksikossa ohjannut nainen vuosien 1940–1970 välillä. Hän ei ollut ensimmäinen meksikolainen naisohjaaja, mutta hänen vaikutuksensa ja pioneeristatuksensa on kiistämätön – sekä taiteellisesti että poliittisesti. Tuohon aikaan useimmat naisohjaajat saivat alkunsa uralleen näyttelijöinä. Landeta sen sijaan työskenteli studiosysteemin rattaiden läpi: hän aloitti alhaisimpien assistenttien joukossa, ja myöhemmin apulaisohjaajana suurimpien meksikolaisten auteurien rinnalla (mm. Ismael Rodríguez ja Emilio Fernández), kunnes sai rahoituksen omaan projektiinsa. 1940- & 1950-lukujen taitteessa Landeta ohjasi kolme fiktioelokuvaa, näistä viimeinen oli Trotacalles. Se sai skandaalimaisen vastaanoton ja Landetalle ei annettu enää uutta ohjaustilaisuutta yli kolmeen vuosikymmeneen; vasta 1980-luvulla meksikolainen elokuvakulttuuri oli muuttunut tarpeeksi (vaikka naisohjaajat olivat edelleen harvassa), ja Landeta pääsi jälleen tekemään kaksi fiktioelokuvaa, hänen viimeinen ohjaustyönsä julkaistiin vuonna 1991. Yhteensä viisi elokuvaa puolikkaan vuosisadan aikana, keskimäärin yksi per vuosikymmen ei ole paljoa, mutta nämä viisi elokuvaa edustavat selkeästi hänen omaa visiotaan.

Landeta oli pesunkestävä sosialisti, vaikkei sitä ehkä julkisesti myöntänytkään. Mutta hänen kaikki elokuvansa käsittelevät yhteiskuntaluokkien välisiä antagonismeja ja niiden rakenteita, kuinka sukupuoli- ja rotueroavaisuudet asettavat ihmisiä toisiaan vastaan. Trotacalles on hänen elokuvistaan kaikista brutaalin didaktinen: essee luokka- ja valtasuhteista, joita se käsittelee jyrkimpien mahdollisten kontrastien kautta – eroottisen melodraaman valepuvussa. Tarinassa seurataan kahta siskosta ja kahta miestä vastakkaisissa sosiaalisissa asemissa. Vuosia sitten naiset rakastuivat samaan mieheen. Toinen saa hänet, mutta ajautuu prostituutioon parittajanaan hieman pelkurimainen kumppaninsa – kun taas toinen naisista päätyy palkintovaimoksi varakkaalle teollisuuspampulle. Yhtenä päivänä siskokset kohtaavat uudelleen sattumalta; yksi asia johtaa toiseen, ja sikarikas vaimo saa sen mikä häneltä aiemmin kiellettiin, samaan aikaan kun entinen rakastaja yrittää pitää häntä kontrollissaan – se on miehen selviytymiskeino, ja nainen tietää että raha pitää hänet lähellä ja halukkaana. Teollisuuspamppu on ainoa hahmo, jolta löytyy todellista valtaa ja hänelle annetaan viimeinen sana: hän suhtautuu edustusvaimoonsa kuin investointeihinsa; hän ei väitä rakastavansa naista vaan on avoin tarpeellensa esitellä seuralaistaan muille sosiaalisten odotusten mukaisesti. Landeta osasi tosiaan tehdä luokkaeroavaisuudet käsinkosketeltaviksi. Tämä korostuu elokuvan kohtauksessa, jossa prostituoitu kuolee köyhyydessä katunaisten seurassa, kun rääsyiset ja kehnot muusikot soittavat hänen viimeistä toivekappalettaan ennen kuin hän poistuu mahdollisesti parempaan maailmaan; kontrastina teollisuuspampun talo, sen valoisa modernisuus ja siisteys, ja miten omistajansa tyyni äänensävy ei koskaan muutu. Tämä on kapitalismia.

– Olaf Möller 29.3.2024