Alfred Döblinin klassikkoromaanin 1920-luvulta nyky-Berliiniin päivittävän ja tiivistävän filmatisoinnin päähenkilö on Guinea-Bissausta lähtöisin oleva paperiton siirtolainen Francis. Paremman elämän toivossa ja vailla vaihtoehtoja hän ajautuu arvaamattoman rikollisen Reinholdin vaikutuspiiriin. Maahanmuuttajan näkökulmasta kerrottuna suuri saksalainen kertomus saa tuoreita sävyjä.

***

”Kolme kertaa kohtalo törmää miestä vastaan (–) Lopulta se torpedoi hänet hirvittävällä äärimmäisellä raakuudella.” – Alfred Döblin, Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblinin modernistinen mestariteos (Berlin Alexanderplatz, 1929) on filmattu kaksi kertaa aiemmin (1931 / 1980), joista Rainer Werner Fassbinderin suurteos on yhä ansaitusti tunnetuin. Burhan Qurbani (We Are Young. We Are Strong, 2014) päivitti teosta siirtämällä tarinan Weimarin tasavallasta nykyaikaan, moderniin, kapitalistiseen Saksaan.

Döblinillä Franz Biberkopf on naisystävänsä kuoliaaksi lyönyt Tegelin vankilasta huimaavaan vapauteen tuomittu sekatyömies. Qurbanilla Biberkopfista on tullut afrikkalainen Francis B. (Welket Bungué), joka saapuu merenrantaan Guinea-Bissausta, uuden elämän rannalle, haaveenaan tuore alku. Döblinin Franzilla ja Qurbanin B:llä on historiansa. Francis – myöhemmin selviää – on tehnyt rikoksia: parittanut, myynyt huumeita, varastanut, ehkä myös tappanut.

Qurbani keskittyy Francisin nousuun katutasolta. Siltä osin elokuva muistuttaa Scarfacea (1932 / 1983) tai Kummisetä II:sta (1974): tullaan meren takaa, aloitetaan elämä laupeuden laitapuolella, harjoittaen – mukaillakseni Bertolt Brechtiä – yrittäjyyden vasenkätistä toimintaa; rikoksien kautta yritetään nousta luokkahierarkiassa. Pyritään valtaamaan niiden paikka, joita on salaa vihattu ja kadehdittu, joille on työskennelty. Kuten kuka tahansa alaluokkaan kuuluva, niin myös Francis, tahtoo tehdä luokkanousun; sen eteen hän huomaa olevansa valmis palaaman vanhaan elämäntapaansa, siihen jota hän alunperin lähti pakoon.

Reinhold, joka pitää B:tä ”uskollisena kuin koiraa”, jonka hän on ”poiminut kadulta”, kastaa Francisin uudelleen, antaa tälle nimen Franz. Oleellisinta on Franzin ja Reinholdin (Albrecht Schuch) ”ystävyys”. Se on tämän elokuvan sydän, riistetyn ja riistäjän suhde. Se saa raivoamaan ja vihaamaan siksi, että koiramainen Franz, omalla tavallaan teloitettu, jolla on liian kiltti sydän, kunnioittaa Reinholdia, omanlaista teloittajaa, herraansa. Liian helppoa olisi sanoa, että Reinhold on pelkkä moraaliton psykopaatti ja kylmäsieluinen hyväksikäyttäjä, joka on kykenemätön empatiaan, vaikka se olisikin totta.

Tärkeämpää on kysyä, miksi Reinhold on alistaja ja Franz alistettu? Miksi nämä osat pysyvät jatkuvasti tällaisina? Tämä käy varmasti kaikkien päässä: miksi Franz ei tapa Reinholdia? Eikö riittäisi, että Franz poistaisi tuon sairaan riistäjäolennon, eikö hänen oma kurjuutensa silloin loppuisi? Jean-Paul Sartren nihilistinen ajatus oli, että kun tappaa sortajan, saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siinä häviää niin sortaja kuin sorrettukin. Mitään sellaista Franz ei tee. On kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus (1866) kerrottaisiin meille ilman Raskolnikovin suorittamaa kiskurieukon ja tämän siskon murhaa, olisi vain rangaistus ilman rikosta.

Metaforat ovat ilmeisiä: häkkilinnut, joita Franz katsoo, vapaudettomuuden kuvana: linnut, jotka ovat kasvaneet häkissä, pitävät lentämistä sairautena; raivo härkä, joka on Franzin sisällä ja jota hän yrittää turhaan hillitä. Franzin häkki on selvä: hänen asemansa yhteiskuntahierarkian pohjalla, modernina ulkopuolisena, välttämätön toki häntä portailla ylempänä olevien – hänen näennäisten auttajiensa! – olemassaololle. Pums (Joachim Król) sanoo sen ääneen: ”työkalua ei heitetä pois, jos sille on vielä käyttöä”.

Kun Franz pitää voitonpuheensa – sen jälkeen kun hän on toteuttanut nousunsa ja hänestä on tullut huumekaupan pomo; hänellä on ”saksalainen auto, saksalainan vaimo ja pian saksalainen lapsi ja paljon saksalaista rahaa” – hän sanoo: ”Toteutin saksalaisen unelman. Minusta on tullut saksalainen. Älä kutsu minua pakolaiseksi. Minä olen Saksa!”

– Joonas Nykänen 25.5.2024