LYHYTELOKUVATRILOGIA (1976-1983)

Ohjaaja
Terence Davies
Maa
Iso-Britannia
Kesto
103 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
sisältää elokuvat Children (1976, 47 min), Madonna and Child (1980, 29 min) & Death and Transfiguration (1983, 27 min)
Ikäraja

Onnettomat kouluvuodet ja yksinäinen nuoruus loivat perustan, jolta Terence Davies kirjoitti ensimmäiset elokuvansa. Varhainen trilogia tarkastelee nuoren miehen seksuaalista hämmennystä katolilaisen kasvatuksen ja väkivaltaisen isän varjossa. Trilogia osoitti jo varhain Daviesin kiinnostuksen vahvaan kuvalliseen ilmaisuun ja laajempiin kokonaisuuksiin, lyhytelokuvien toimiessa parhaiten yhtenäisenä teoksena tarkasteltuna.

***

Brittiläisen Terence Daviesin (1945-2023) elokuvat eivät ole ainoastaan nostalgisia matkoja ohjaajan menneisyyteen. Ne antavat myös oivallisia katsauksia elokuvantekijän myrskyisään lapsuuden ja nuoruuden aikaan. Kun Rakkaat muistot (1988), Päivä painuu mailleen (1992) ja Of Time and the City (2008) ovat kuvauksia ihmisistä ja paikoista, joita Davies tunsi varttuessaan, kurkottaa Lyhytelokuvatrilogia (1976-1983) ohjaajan lapsuuden varhaisiin vaiheisiin asti, keskittyen yksinäiseen, Terence Daviesia edustavaan Robert Tuckerin hahmoon. Lyhytelokuvatrilogia koostuu kolmesta episodista (Children, Madonna and Child, Death and Transfiguration), joissa Tuckerin elämää käydään läpi kolmessa ikävaiheessa lapsuudesta vanhuuteen.

Children keskittyy enimmäkseen Tuckerin (Phillip Mawdsley) poikavuosiin koulussa ja kotona. Nämä ympäristöt antavat vähän turvaa, sillä kimpussa ovat niin kiusaavat koulutoverit kuin ankara, väkivaltainen isäkin. Osio kattaa kaksi ajanjaksoa: lapsuuden ja Tuckerin nuorena miehenä (Robin Hooper), syrjään vetäytyneenä, hiljaisena ja masennukseen diagnosoituna. Sekä poikana että aikuisena miehenä suhde muihin ihmisiin on ongelmallinen poikkeuksena vain oma äiti (Val Lilley). Yksi harvoista hengähdystauoista lapsuuden murheiden keskellä onkin bussiajelu äidin kanssa.

Episodissa Madonna and Child Terry O’Sullivan tulkitsee keski-ikäisen Tuckerin osaa. Vaikka Tucker onkin jättänyt lapsuuden taakseen, muuttuneet olosuhteet eivät ole lievittäneet hänen kärsimystään. Tucker työskentelee värittömässä toimistossa ja tuskin kommunikoi kenenkään ihmisen kanssa ympärillään. Hän tuntee häpeää etsiessään miehen seuraa ja tämän puolen itsestään hän salaa äidiltään (Sheila Raynor). Uskonto näyttelee elokuvassa merkittävää osaa Tuckerin kamppaillessa sovittaa uskoaan yhteen halujensa kanssa. Konflikti visualisoituu joidenkin tyyliteltyjen eroottisten kohtaamisten muodossa, oletettavasti hänen fantasioidensa kautta. Mukana on kohtaus, joka on painajaismainen visio Tuckerin omasta kuolleesta ruumiista arkussa. Tuckerin usko antaa hänelle enemmän syyllisyyden tunnetta kuin lohtua tehden aikuisesta Tuckerista surullisen miehen.

Death and Transfiguration saattaa päätökseen Tuckerin tarinan. Edellisissä osioissa käsitellyt teemat tuntuvat ikään kuin kulminoituvan viimeisessä osassa. Elämänmittaiset unelmat ja muistot tulevat yksityiskohtaisen selkeästi henkiin. Death and Transfiguration on rakenteeltaan kompleksisin kolmesta lyhytelokuvasta, sillä tässä käydään läpi kolme aikakautta uusista lapsuuden hetkistä Tuckerin tulkkina Iain Munro keski-iän kautta vanhuuteen. Keski-ikäinen Tucker elää ikääntyvän äitinsä (Jeanne Doree) kanssa, kunnes tämä joutuu laitoshoitoon. Lopuksi nähdään Tucker (Wilfrid Brambell) vanhuksena sairaalassa. Uskonto näyttäytyy joulunvieton muodossa, traditiona, joka kerää ihmiset yhteen.

Lyhytelokuvatrilogia loi merkittävällä tavalla pohjaa Daviesin seuraavalle kahdelle työlle, elokuville Rakkaat muistot ja Päivä painuu mailleen. Kuitenkin lyhytelokuvat tuntuvat hyvin rakennetuilta ja huikeaa on, että lyhyeen aikaan sisältyy niin suuri määrä vaikean elämän yksityiskohtaista tietoa. Kuva ja ääni on otettu suoraan ohjaajan mielestä: hänen visionsa todellisista tapahtumista on tarkkaa sekä täsmällistä ja esitys on luonteeltaan unenomaista. Tarinat esittävät sen, kuinka menneisyydellä voi olla suuri voima yksilön elämässä ja kuinka traumaattiset muistot sekä syyllisyyttä tuovat fantasiat voivat tuoda kokijalleen enemmänkin lisää taakkaa kuin lopulta vapauttavia hetkiä. Davies ei kavahda lyhytelokuvissaan elämän pimeän puolen esille tuomista, mutta suoruudessaan Lyhytelokuvatrilogiassa ankara realismi on yhtä lailla läsnä kuin elokuvanteon taika ja runous.

–  Martyn Bamberin (Senses of Cinema) mukaan Joona Hautaniemi 14.3.2024