Omaleimaisella tyylillään Terence Davies saa tämän 1900-luvun alun Skotlannin maaseudulla kasvavasta maanviljelijän tyttärestä kertovan draaman laulamaan elämänmakuisella tavalla. Huikeasti kuvattu elokuva on tunteikas täystyrmäys elämän vaikeuksista ja haasteista, sodan erottaessa nuoren kukoistavan rakkauden.

***

Terence Davies oli pitkään halunnut tehdä elokuvan skotlantilaiskirjailija Lewis Grassic Gibbonin (1901–1935) romaanista Sunset Song (1932), mutta rahoitusta ei tahtonut löytyä edes menestyksekkään Sydän vieraassa talossa -elokuvan (The House of Mirth, 2000) jälkeen. Maanviljelijän tyttären kasvutarinan kertova romaani on Gibbonin A Scots Quair -trilogian ensimmäinen osa ja skottikirjallisuuden tärkeä klassikko. BBC tuotti kirjasta vuonna 1971 julkaistun minisarjan, joka aikoinaan innoitti Daviesinkin lukemaan romaanin. Monien vaikeuksien jälkeen syntyneessä Sunset Song -elokuvassa (2015) on enemmän suurelokuvan tuntua kuin Daviesin muissa töissä, mutta upeiden maisemien eepos säilyttää intiimiytensä tarinaa kuljettavalla introspektiivisellä kertojaäänellä ja ohjaajalle ominaisilla hämärästi valaistuilla sisätiloilla.

Tarina kattaa useita vuosia nuoreksi naiseksi varttuvan Chris Guthrien elämästä koillisskotlantilaisessa kylässä 1900-luvun alussa. Lupaava oppilas tähtää opettajaksi, mutta Chrisin toimintahäiriöinen maanviljelijäperhe vetää häntä maahan. Vaikea perhetilanne kuitenkin muuttuu, ja Chris rakastuu. Uusia näkymiä alkaa tosin varjostaa uhkaavasti lähestyvä ensimmäinen maailmansota.

Aihe on ankara, mutta mukana on myös kauneutta. Kuvaajalleen Davies kertoi, ettei halua elokuvaansa ”visuaalista sentimentaalisuutta”. Menneitä aikoja ei romantisoida. Asioiden on näytettävä karuilta, ja kauneus on löydettävä karuudesta. Elokuvan lavastussuunnittelija Andy Harris tutustutti Daviesin tanskalaiseen taidemaalari Vilhelm Hammershøihin, jonka vaimeissa maalauksissa esiintyy samankaltaisia ikkunasta ulos katsovien ihmisten asetelmia kuin Daviesin elokuvissa. Davies halusi sisäkuviensa näyttävän Hammershøin maalauksilta, jotka ovat Daviesin sanoin kuin Vermeeriä ”mutta tahraantuneella pohjoisella valolla”. Niissä Davies näkee ”pysähtyneisyyttä, jossa mitään ei näytä tapahtuvan mutta paljon tapahtuu, vain pysähtyneisyyden välityksellä”.

Vaikka Sunset Song on uskollinen kirjallisuussovitus, Davies tekee materiaalista omansa. Peter Mullanin esittämä väkivaltainen isä muistuttaa Daviesin omaelämäkerrallisen Rakkaat muistot -elokuvan (Distant Voices, Still Lives, 1988) isähahmoa, mikä tuo tarinaan henkilökohtaisen ulottuvuuden. Kuvauksesta ja leikkauksesta välittyy Daviesin muista töistä tuttu tunne ajan kulumisesta; vaikutelma ei synny tiivistämällä aikaa esimerkiksi montaasijaksoilla vaan viipyilemällä tuokiokuvissa ja siirtymissä. Mukana on myös Daviesin tavaramerkkinä yhteislaulukohtauksia. Tuloksena on menneen aikakauden elegia, joka laulaa kärsimyksen hyväksymisestä ja anteeksiannosta.

Sunset Song sai jossain määrin ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut kriitikot eivät vakuuttuneet mallina paremmin tunnetun englantilaisen näyttelijä Agyness Deynin skottiaksentista. Lisäksi Peter Debruge moittii ohjausta liian ”herraskaiseksi”. Siinä missä Gibbonin romaani kohtaa 1900-luvun alun maalaiselämän karut tosiasiat naturalistisen suoraan, Debruge katsoo Daviesin ”työntävän ne kohteliaasti kuvan ulkopuolelle”. Toisaalta lähestymistavassa voi nähdä Daviesille tyypillisen ankaran ja lyyrisen välimaastoon sijoittuvan sävyn, joka ei Matt Zoller Seitzin sanoin ”rellestä kurjuudessa”. Seitzille Sunset Song onkin elokuva, ”jolla on sielu ja joka on kiinnostuneempi järkyttävien tapahtumien emotionaalisesta merkityksestä kuin niiden tarkoista fyysisistä yksityiskohdista.”

Lähteitä: Peter Debruge: “Film Review: ‘Sunset Song’” (Variety, 14.9.2015); Michael Koresky: Terence Davies (2014, University of Illinois Press); Jonathan Romney: ”Heart and Home” (Film Comment, May-June 2016); Matt Zoller Seitz: “Sunset Song” (rogerebert.com, 12.5.2016)

– Ilpo Hirvonen 19.4.2024