FRANJUN LYHYTELOKUVIA (1949-1952)

Ohjaaja
Georges Franju
Maa
Ranska
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm/16 mm
Lisätieto
sis. elokuvat Le Grand Méliès (1952, 31 min), Pariisin invalidihotelli (Hôtel des invalides, 1952, 22 min), Matkalla Lorrainen halki (En passant par la Lorraine, 1950, 31 min), Eläinten veri (Le sang des bêtes, 1949, 22 min)
Ikäraja

Franjun varhaistyöt ammentavat runollisen realismin perinteestä. Pienen ranskalaisen teollisuuskaupungin historiaa kuvataan elokuvassa Matkalla Lorrainen halki. Elokuvapioneerin poika Andre Méliès esittää isäänsä elämäkertaelokuvassa Le Grand Méliès. Väkivaltakoneistojen arkipäiväisyyttä ruoditaan sodan järjettömyyttä julistavassa Pariisin invalidihotellissa ja pysäyttävässä teurastamokuvauksessa Eläinten veri.

Tiistain näytöksestä puuttunut Matkalla Lorrainen halki (En passant par la Lorraine, 1950) -kopio on saapunut Suomeen ja esitetään perjantaina esityksen ensimmäisenä elokuvana. Tiistain lipunhaltijat pääsevät veloituksetta perjantain näytökseen.

***

Georges Franjun dokumentaaristen lyhytelokuvien toistuvia aiheita ovat luontoa deformoiva ihminen, totuudet ”ihmisyyden monumenttien” takana, parhaiden aikeiden ja suoritusten väärinkäyttö: fantastisia ja groteskeja yksityiskohtia, runollisen realistisia, traagiseksi sävyttyneitä näkyjä. Kuuluimpia ja tehokkaimmat teokset ovat teurastamokuvaus Le sang des bêtes ja sotamuseon tilaama Hôtel des invalides, josta syntynyt kohu tiivistyi viisaaseen kommenttiin: ”On ilmeisesti vaikeata olla yhtä aikaa kulttuurin ja sodan puolella.”

Kosman lyyrinen musiikki soi Le sang des bêtesin aloituksen taustana: arkisen Pariisin laitoja, oudoissa yhteyksissä nähtyjä tuttuja asioita, nuori kaunis nainen jota suudellaan, kuvan poikki leviävä viuhka, mistä siirrytään teurastamon rutiiniin. Julkeat visuaaliset rinnastukset ja kommentaarin ironinen käyttö eivät jää irrallisiksi. Franjun, kuten Buñuelin tai Stroheimin, hellyyden intensiteetin voi päätellä siitä, miten lahjomattomasti he uskaltavat näyttää väkivaltaa. Franjun töitä ihaillut Cocteau piti olennaisena vertailukohteena Baudelairea, jota lainataan myös selostustekstissä: ”Minä isken sinua suuttumuksetta ja vihatta kuin teurastaja”.

Hôtel des invalides on Franjun oma suosikki lyhytelokuvistaan, kenties siksi että se edustaa kaikkein röyhkeintä kumouksellisuutta ja onnistuu hienosyisimmin ja kompleksisimmin kutomaan yhteen tahdikkuuden ja tahdittomuuden. Teema kiteytyy kun vanhaa sotaveteraania työnnetään rullatuolissa läpi aution hautausmaan. Tästä eteenpäin kaikki monumentit kääntyvät protestiksi itseään vastaan. Patsaat heräävät uuteen taisteluun marssin (”Kohti kuolemattomuutta”) tahdissa, samalla kun muodottomiksi vääntyneet veteraanit osallistuvat jumalanpalvelukseen: Franjun lähestymistapa on yhtä aikaa surrealistinen, ironinen, julman kliininen, hellä ja runollinen. Elokuva voisi olla omistettu kaikille niille jotka taistelivat hyödyttömissä sodissa, ihmisille joista virallinen retoriikka vaikenee, mutta jotka ovat olemassa, ellei sitten olla valmiita väittämään, että kaikilla sodilla on ollut oikeutuksensa.

En passant par la Lorraine täydentää Franjun ”teurastuselokuvien” triptyykin. Kyseessä on dokumentaari Lothringenista, elokuva teollistumisesta Flahertyn Industrial Britainin (1931) tapaan. Franju etenee seudun arkeologiasta nykyaikaan, keskiaikais-myyttisestä agrikulturaalis-folkloristiseen keskittyäkseen sitten kuvaamaan terästeollisuuskompleksia, joka näyttäytyy modernin Ranskan selkärankana. Mukana ei ole mitään epäolennaista ja Franjun mielenkiinto ihmistä ja hänen sosiaalisia olosuhteitaan kohtaan on näkyvästi esillä; kohokohdaksi erottuu loistavasti rytmitetty jakso, jossa valkohehkuinen teräs mankeloidaan pitkiksi siroiksi tangoiksi. Tässäkin Franju säilyttää etäisyyden ja tietyn ambivalenssin: jakso valaisee prosessia ja sen tekniikkaa, samalla kun siitä välittyy runollinen syytös, pakkomielteisen kidutuksen rytmi.

– Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) & Raymond Durgnatin (Franju, 1967) mukaan

Kaipaako fiktioelokuvan isä todellakin esittelyä? Vastakohtana Lumière-veljeksille Georges Méliès näki, että kinematografin tarjoamat mahdollisuudet olivat yksinkertaisesti maagisia. Hänen fantasmagoriansa spektaakkelimaiset ulottuvuudet toivat mielikuvituksen maailman elokuvaan.

Georges Méliès’n poika elävöittää meille isänsä tarinan tämän häikäisevästä läpimurrosta Théâtre Robert Houdinissa aina tämän hiljaisiin loppuvuosiin lelukaupan pitäjänä Montparnassella. Matkaa halki elokuvahistorian sävyttää hienostuneiden viitteiden kirjo. Taikaviitan hulmautuksella siirrymme takaisin ajassa Lumière-veljesten ensimmäiseen elokuvaesitykseen, josta Méliès sai projektorin omaan teatteriinsa. Rekonstruktio tuosta elokuvanäytöksestä on toteutettu varjonäytelmänä. Georges Franju havainnollistaa elokuvaansa lukuisilla näytteillä Méliès’n tuotannosta; Méliès ohjasi 503 elokuvaa. Hän selvittää myös elokuvissa L’HOMME A LA TETE DE CAOUTCHOUC ja LE MELOMANE toteutettuja erikoistehosteita ja kertoo miten kilpailijat tuhosivat Méliès’n uran. Loppujaksossa näemme rouva Méliès’n ostavan kukkia vuonna 1952 miehensä entisestä kaupasta viedäkseen ne tämän haudalle Père-Lachaiseen.

LE SANG DES BETES’IN (1948) runollisen realismin ja HOTEL DES INVALIDES’IN (1951) kuviasärkevän energian tilalla on tässä vilpitön kunnianosoitus Méliès’lle.

– Louis Marcorellesin, Véronique Godardin ja Sylvie Tremblayn mukaan (100 Années Lumière, 1989) AA 1991