THE SOFT ONE (1951)

El suavecito
Ohjaaja
Fernando Méndez
Henkilöt
Victor Parra, Aurora Segura, Dagoberto Rodríguez
Maa
Meksiko
Tekstitys
English subtitles
Kesto
89 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Ikäraja

Roberto elää vauhdikkaasti, juhlii rankasti ja pukeutuu tyylikkäästi. Hän tienaa rahaa naisten avulla, muttei ole parittaja – hänenkaltaisensa miehet eivät tee töitä. Eräänä iltana Roberto kohtaa El Nenen, todella pahan tyypin… Noirin ja alakulttuurikuvauksen hämmästyttävää yhdistelmää maustaa kiehtova dokumentaarinen viisaus.

     

***

El Suaveciton oli alun perin määrä ilmestyä meksikolaisille valkokankaille samoihin aikoihin Gilberto Martínez Solaresin El rey del barrion (1949) kanssa, mikä olisikin ollut järkevää molempien käsitellessä – joskin hyvin erilaisista näkökulmista – samaa yhteiskunnallista ilmiötä, pachuquismoa. Sensuuriviranomaiset kuitenkin pitivät El Suavecitoa niin väkivaltaisena, että sen julkaisua viivästytettiin tarkoituksella niin kauan, kunnes hysteerisen keltaisen lehdistön otsikot pachucoista olivat lakanneet.

Pachucot olivat määritelmällisesti ulkopuolisia sekä yhdysvaltalaisesta että meksikolaisesta kulttuurista. Tämän sosiokulttuurisen ilmiön alkuperä sijoitetaan yleisesti El Pason kaupunkiin Teksasissa, mistä se levisi Yhdysvaltojen lounaisten osavaltioiden kautta Kaliforniaan, jossa sille muodostui oma paikallinen varianttinsa erityisesti Los Angelesin alueella. Pachuco-pukeutumistyylin juuret vaikuttavat kuitenkin juontuvan rajan toiselta puolelta, Pachuca de Soton kaupungista Hidalgon osavaltiosta. Ken tietää, miten teksasilainen väki aikanaan päätyi tutustumaan keskimeksikolaisten asenne-hombrejen vaatetukseen.

El Suaveciton päähenkilö Roberto elää pachuco-elämäntyyliä pikkurikollisena, joka puheissaan pyrkii vaikuttamaan kovemmalta kuin onkaan. Näyttelijä Víctor Parran silmissä hehkuvat kipu ja kaipuu. Roberto kaipaa paikkaa ja ihmistä, jolle kuulua, mutta kokee samalla tarvetta erottua muista. Hän ei ole paha mies, mutta ei oikeastaan halua oppia hyväksikään – se olisi tylsää, ja se mitä Roberto elämältä kaipaa, on jännitys. Jos tuo jännittävyys osoittautuukin vaaralliseksi, olkoon niin. Parra esitti samantyyppisen roolin myös Alejandro Galindon elokuvassa Espaldas mojadas (1955) meksikolaismiehenä, joka on valmis kieltämään historiansa ja sukujuurensa saadakseen Yhdysvaltojen kansallisuuden, mutta joka päätyy hukkumaan Meksikon ja Yhdysvaltojen rajajokeen Río Bravoon.

El Suavecito on ohjaaja Fernando Méndezin varhainen mestariteos, jonka unohtumattoman loppukohtauksen valaistuksessa urbaani chiaroscuro taittuu goottilaiseksi Roberton kokiessa riipaisevaa tuskaa kohtaamisessa gangsteri El Nenen kanssa. Tyylillisesti tämä kohtaus antaa vihjeen tulevasta: sittemmin Méndez lähes yksinään uudelleenmääritteli meksikolaisen kauhuelokuvan joukolla suuria ja pieniä klassikkoja kuten El vampiro (1957), El ataúd del vampiro (1958) ja Misterios de ultratumba (1958). Nämä elokuvat valmistuivat samoihin aikoihin kuin Terence Fisherin samantyyppiset, goottilaisia teemoja ja arkkityyppejä esitelleet teokset sekä italialaisten Riccardo Fredan, Mario Bavan ja Giorgio Ferronin suorittamat kauhukokeilut.

Méndez työskenteli pääasiassa kolmen genren parissa: rikoksen, lännenelokuvan ja kauhun. Koko uransa ajan hän sekoitti näitä genrejä luovasti. Hänen western-sarjansa Calaveras del terror (1944) yhdisti toimintaa kauhuelementteihin; Los diablos del terror (1959) laajensi myöhemmin samaa tyyliä. Ladrón de cadáveres (1957) puolestaan sulatti yhteen journalisti-noiria ja hullu tiedemies -teemaa lisäten sekoitukseen vielä naamioituneita painijoitakin – lopputulos on avaintyö meksikolaisen pop-elokuvan keskeisen luchador enmascarado -lajityypin kehityksessä. Tässä mielessä El Suavecito on varsin merkittävä kokeilu, tyylipuhdas noir terävällä sosiologisella kulmalla.

– Olaf Möller 21.3.2024