Maalta kotoisin oleva Luisa aloittaa uuden elämän pääkaupungissa työskennellen leipomossa, jonka leskiomistaja ihastuu kilttiin, sosiaalisesti kömpelöön työtekijäänsä. Odottamattomia tunnelmanvaihdoksia sisältävä erikoislaatuinen melodraama perustuu B. Travenin novelliin.

***

Vielä parikymmentä vuotta sitten Emilio Fernándezia pidettiin yleisesti meksikolaisista elokuvaohjaajista suurimpana. Konsensus on sittemmin muuttunut: Nuoremmat kriitikot ja historioitsijat nostavat Fernándezin edelle tämän aikalaisen ​​Roberto Gavaldónin. Ihmisinä he molemmat olivat vähintäänkin monitahoisia ​​ja monimutkaisia ​​hahmoja – Fernández oli todellinen hombre, niin macho kuin voi olla (legendoja ja vastalegendoja riittää…), kun taas Gavaldón osasi kuulemma pelata valtapelejä niin kuvauspaikalla kuin elämässä huolettomuudella, joka ajoittain vihjasi suoranaisesta ilkeydestä. Tämän ristiriidan voisi ilmaista myös toisella tapaa: Fernández oli talonpoikaromantikko, jäännös 1800-luvulta, kun taas Gavaldón tihkui porvarillista urbaania rentoutta, mikä teki hänestä 1900-luvun modernismin täydellisen ruumiillistuman sen sulavimmassa ja moraalisesti vaikeaselkoisimmassa muodossa.

Días de otoño (1963) on nuorempien meksikolaisten cinefiilien kulttielokuva, heidän Gavaldónin massiivisesta tuotannosta tekemänsä löytö – ilmestymisaikanaan tämä epätavallinen sovitus B. Travenin myöhäiskauden novellista tuli ja meni vailla sen suurempaa huomiota. Eittämättä se ei ole tarina, jollaista Travenilta odottaisi; kirkkaan hohtavassa värittömyydessään se ei myöskään ole aivan sellainen Traven-sovitus, jollaista Gavaldónilta olisi voinut odottaa valoisan Macarion (1960) jälkeen, joka on edelleen yksi hänen rakastetuimmista elokuvistaan. Näiden kahden väliin mahtui myös laajalti julkisuutta saanut sensuurikohu Gavaldónin toisesta Traven-elokuvasta Rosa Blancasta, joka julkaistiin 11 vuoden viiveellä vasta vuonna 1972. Näistä kolmesta Días de otoño on helposti modernein ja myös häiritsevin – elokuva, joka tuo mieleen nykypäivän ​​teoksia naisten ahdistuksesta sekä edellisenä vuonna julkaistun Agnès Vardan Cléo viidestä seitsemään -elokuvan tapaisia tutkielmia kaupunkielämän ristiriitaisuuksista.

Días de otoñon kuvaama Mexico City on uutuuttaan hohtava, ennennäkemättömän taloudellisen kehityksen tulos, ja toisaalta edelleen suurelta osin slummi. Leipomo, josta Luisa saa hänelle kotopuolessa syrjäseudulla luvatun työpaikan, on hieno esimerkki huomisen Meksikosta, joka on jo toteutunut tässä ja nyt – pieni asunto synkässä ja halvassa vuokratalossa taas on jyrkkä muistutus kansakunnan yleisestä todellisuudesta: maaseudun mukanaan suurkaupunkiin tuoneiden talonpoikien ja työläisten maailmasta. Sitä, miksi Luisa käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, ei koskaan selitetä. Selväksi ei käy myöskään, tietääkö hän itse tarkalleen mitä tekee – noudattaako hän tietoista suunnitelmaa vai onko hän… yksinkertaisesti eksymässä fantasiaan, vilpittömästi, selkeästi juonitellen mutta vailla pahoja aikomuksia. Elääkö hän kenties eräänlaista meksikolaista unelmaa, ainakin sen alemman luokan versiota? (Itse)petos, maanpetos ja väärentäminen ovat Gavaldónin tuotannon avaimia aina La otran (1946) kauhun kaksossiskosteeskentelystä La escondidan (1956) rakastavaisiin, jotka löytävät autuuden vain epälojaalisuuden ja kavaluuden hetkenä, sekä räikeän katkeraan Miguel De Cervantes Saavedra -tulkintaan Don Quijote cabalga de nuevo (1973). Hengellisen romahduksen kuilut avautuvat hitaasti yhä uudestaan ​​ja uudestaan koskaan sulkeutumatta Gavaldónin älyllistä levottomuutta ja emotionaalista myllerrystä täynnä olevissa elokuvissa, joiden loppuratkaisut harvoin lohduttavat katsojaa.

– Olaf Möller 24.4.2024