Iloinen taksidermisti sietää ilkeän kiihkoilijavaimonsa psykologista kidutusta, kunnes raja tulee vastaan. Yksi meksikolaisen elokuvan rakastetuimmista klassikoista perustuu Arthur Machenin goottilaiseen kertomukseen. Sysimustan surrealistisen huumorin taidonnäytteen kruunaa röyhkeän katolinen loppukäänne.

***

El esqueleto de la señora Moralesia (1960) voisi vetävästi kuvailla parhaaksi jonkun toisen ohjaamaksi Buñuel-elokuvaksi. Jos tämän teoksen esittäisi ilman tekijätietoja, uskoisi suurin osa katsojista varmasti sen olevan espanjalaismestarin maanpaon aikainen työ ja näkisi yhtäläisyyksiä elokuvaan Ensayo de un crimen (1955), jonka noirmaisen melodramaattisia sävyjä se mukailee synkän komedian keinoin. Tämä on mahdollisesti suurin kohteliaisuus, jonka voi suoda Rogelio Antonio Gonzálezille, erinomaiselle ohjaajalle, jonka ammattitaito todella on Buñuelin tasoa – on vain niin, että hänen tuotannostaan kokonaisuutena puuttuu vastaava yhdenmukainen visio. Sanottakoon siis, että González pystyy koostamaan Buñuel-elokuvan – mutta mistä tulee henki? Vastaus löytyy elokuvan kirjoittajasta, joka oli niin ikään Espanjan sisällissodan pakolainen. Luis Alcorizan käsikirjoitukset muodostavat perustan kymmenellekunnalle Buñuelin elokuvalle (Ensayo de un crimen ei lukeudu näihin!), joiden tyyli ja lähestymistapa ulottuu raivokkaan (neo)realistisesta Los olvidadosista (1950) El ángel exterminadorin (1962) kohotettuun surrealismiin.

Tarina perustuu Arthur Machenin kuuluisaan The Islington Mystery -novelliin (1927), joka puolestaan otti vaikutteita tosielämän Hawley Crippen -murhatapauksesta vuodelta 1910. Tapausta pidettiin tuolloin yhtenä aikansa sensaatiomaisimmista rikoksista, ja se oli inspiroiva massoittain elokuvia seuraavan vuosisadan mittaan. Tästä huolimatta Crippenin rikoksen oikeudellisesti tunnustetut faktat, sen syyt ja tekotavat, ovat melko pliisut verrattuna Alcorizan Machenin pohjalta kehittämään kauhushow’hun. El esqueleto de la señora Moralesin hyväsydämisen taksidermistin tavoin Crippen tappoi vaimonsa ja hankkiutui tästä eroon tavalla, joka aiheutti ärsytystä mutta ei ollut yhtä kauhistuttava kuin Pablo Moralesilla. Mikä tärkeintä, Crippenin sosiaalinen ympäristö ei ollut yhtä räikeän kamala kuin se, jossa Pablo-raukka kärsii päivästä toiseen (joskin kummankin Crippenin avioliiton ulkopuolinen elämä oli kiistatta yletön). Alcoriza asetti Pablon kiihkoilijapapin ja tämän tekopyhien seuraajien kansoittamaan virkamiesporvarilliseen helvettiin – ja kyllä, yksi kiihkeimmistä seuraajista on Pablon vammautunut vaimo, joka riemuiten käyttää ruumiillista kurjuuttaan tekosyynä ollakseen tahallisen vastenmielinen, nöyryyttääkseen miestään ja ryöstääkseen tältä kaiken ilon; mutta sitten on myös hänen sukunsa, joka asettaa Pablolle kaikenlaisia paineita; ja lisäksi vielä naapurit jne. On vaikeaa olla iloitsematta vaimon poistuttua kuvioista. Kuka voisi olla vihainen miehelle, joka kaipaa vain hiukan rauhaa ja arvokkuutta? Alcorizan viimeinen käänne on kuitenkin todellinen isku vyön alle, joka saa samanaikaisesti ulvomaan naurusta ja kikattamaan hermostuneesti. Mitä mieltä Jumalasta onkaan, ainakin Hänellä on erikoinen huumorintaju ja erehtymätön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

– Olaf Möller 19.5.2024