Kolme pariisilaisystävätärtä matkustaa syyskesän lomanviettoon merenrantahuvilalle Atlantille. Kiireettömät päivät täyttyvät arkisista puuhista, joutilaisuudesta ja pienistä yhteisistä seikkailuista, joista muistot rakentuvat. Jännitteitä syntyy, kun seurueeseen liittyy kaksi nuorta miestä. 1970-luvun kenties kaunein ranskalaiselokuva tavoittaa mieleenpainuvasti vapauden ja nuoruuden ikuiselta tuntuvan ohikiitävyyden.

***

Kolme tyttöä matkaa Orouëtiin, pieneen rannikkokaupunkiin loman viettoon. Elokuun illat vaihtuvat liian nopeasti syksyn ensihetkiin tyttöjen pelleillessä aamusta iltaan. Carolinen äidin talo ilmentää tytöille loman huolettomuuden lisäksi vapautta kaupungin tiukoista normeista ja miesten valta-asemasta, jonka puuttumisen talon miesvieraat saavat tuntea nahoissaan. Kolmella villillä tytöllä on vieraisiinsa ylivoima, heidän talossaan vallitsevat heidän sääntönsä. Rohmerilaiseen miljööseen yhdistyy Chytilován Tuhatkaunokit-klassikosta tuttu feministinen anarkia.

Gilbert (Bernard Ménez) yrittää toden teolla pitää asemastaan kiinni. Sokea päsmäröinti johtaa moniin koomisiin tilanteisiin, joissa poikaparka joutuu naisten ivan kohteeksi. Viimeisillä voimillaan hän koettaa hurmata valmistamalla aterian talon asukeille, vain epäonnistuakseen surkeasti perunan keitossa. Joëlle, Gilbertin ihastuksen kohde, haikailee toisen perään. Vasta Pariisiin palatessa hän saa statuksensa takaisin, kykenemättä silloinkaan unohtamaan kesän nöyryytyksiä. Gilbertin vaiheet tekevät näkyväksi sen, kuinka naisten ihailu mahdollistaa miesten egot, ja kuinka herkillä he ovat tämän arvonannon puuttuessa.

Elokuva on pitkä, yli kaksi ja puoli tuntia. Kesto sopii pitkästyttävää kesänviettoa kuvaavalle teokselle, joka kesän tavoin tuntuu kestävän loputtoman pitkään, kunnes yhtäkkiä onkin jo ohi. Tapahtumia jäsentävät päivän ja ajan kertovat kuvat, jotka tuovat teokseen rakennetta. Joutilaisuudessaan tytöt purjehtivat, laskevat kaloreita, juonittelevat Gilbertin pään menoksi. Ankeriaat valtaavat keittiön, mistä seuraa sekopäistä kiljahtelua. Elämänmeno rannikolla on eräänlainen utopia, huumaava ja erilakinen paikka, jossa tytöt voivat vihdoin ilmaista itseään mielensä mukaan.

Ilottelun ohessa nähdään myös synkempiä päiviä. Ajan kuluessa alkuhuuma ehtyy, ja talon asukkaat alkavat kaivata rajoja ja järjestystä. Mustasukkaisuus riitaannuttaa, sää muuttuu ankeammaksi. Jopa paikallinen ravintola sulkee ovensa sesongin päätteeksi, mikä viimeisenä tikkinä saa tytöt palaamaan kotiin. Tällä kehityksellä teos sanoo sanottavansa lomista: hetken ehdoton vapaus muuttaa lomalaisen, se saa hänet parantelemaan arkisia olojaan saatuaan uutta oppia itsestään. Viimeisessä kohtauksessa Gilbert alkaa suunnitella seuraavan vuoden lomaa, joka tarjoaa toivon mukaan suurempia iloja – loman ja arjen sykli jatkuu. Loma on siis eräänlaista kapinan aikaa, inhimillisyyden ikkuna suorituskeskeisessä arjessa.

Rohmerin ja Chytilován ohella elokuva muistuttaa Rivetten verkkaisista 1970-luvun tuotoksista. Céline et Julie vont en bateau (1974) edustaa samaa naisten väliseen ystävyyteen, kurittomaan feminismiin ja toisenlaiseen todellisuuteen pakenemisen tematiikkaan nojaavaa elokuvaa, joka yhtä lailla ottaa aikansa kertomuksensa parissa. Rozier asettuu nätisti ajan ranskalaisen taide-elokuvan kaanoniin ja onnistuu pitämään pintansa tunnetumpien ohjaajaverrokkien keskellä. Du côte d’Orouët on ilmaisultaan luonnollinen ja suvereeni, nostalginen ja katkeransuloinen teos, joka käsittelee ihmissuhteiden valta-asetelmia empaattisella lämmöllä.

(Kielo Kiikeri 25.8.2024)