Lipun leimaamiseen liittyvä epäselvyys Pariisista Biskajanlahdelle kulkevassa Maine-Ocean-junassa on alkupiste jatkuvassa liikkeessä virtaavalle ja yllättäviin suuntiin kurottavalle elokuvamatkalle. Sattuman yhteen kasaaman joukon – tanssijan, asianajajan, kahden lipuntarkastajan ja merimiehen – tie vie talvisiin saaristomaisemiin satamakapakkaan, jonka kielten sekamelskassa annetaan kyytiä ennakkoluuloille ja tavoitetaan yhteinen sävel.

***

Maine-Ocean Express on lempinimi Pariisista läntisessä Ranskassa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Saint-Nazaireen kulkevalle junareitille – Maine viittaa alueella kulkevaan Loiren sivujokeen, ocean tietysti itse valtamereen. Samanniminen elokuva alkaa, kun brasilialainen tanssijatar Dejanira päätyy istumaan väärään junavaunuun. Konduktööri Le Garrec’n ja lipuntarkastaja Pontoiseaun yritykset selvittää tilannetta eivät ota onnistuakseen, sillä he eivät puhu Dejaniran kanssa samaa kieltä. Avulias, kielitaitoinen ja väsymätön asianajaja Mimi puuttuu tilanteeseen.

Matkan edetessä rannikolle epätodennäköinen nelikko saa jatkokseen vielä Mimin asiakkaan, heidän näkökulmastaan lähes käsittämätöntä murretta puhuvan merimies-Petitgas’n – jonka oikeudenkäyntikohtaus on elokuvan keskeisimpiä –, sekä lopulta myös Dejaniran meksikolaisen impressaarin De La Moccorran. Koko joukko päätyy Yeun saarella sijaitsevaan ravintolaan, jossa juovutaan viinistä sekä valmistellaan ja esitetään yhdessä sambanumero pitkässä, orgaanisesti rakentuvassa ja symbolisesti elokuvan teemat kokoavassa kohtauksessa.

Jacques Rozierin (1926–2023) toiseksi viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jääneen, arvostetulla Jean Vigo -palkinnolla huomioidun mutta lippuluukuilla edeltäjiensä tapaan flopanneen Maine-Ocean Expressin (1986) keskiössä ovat kieli ja kommunikaatio. Joukko eritaustaisia ihmisiä yrittää ymmärtää toisiaan ja tulla toimeen, löytää yhteisen kielen kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Rozier käsittelee esikuvansa Jean Renoirin tapaan luokkakysymyksiä mutta rakastaa jokaista hahmoaan. Elokuvassa ei ole pahiksia eikä sen kritiikki ole myrkyllistä tai holhoavaa. Kommunikaation vaikeudesta sekä luokka- ja kulttuurieroista luodaan absurdia mutta hyväntahtoista huumoria. Maine-Ocean Expressiä leimaa elämänilo.

Kuten Adieu Philippine (1962), Du côté d’Orouët (1971/73) ja The Castaways of Turtle Island (1976), myös Maine-Ocean Express on “lomaelokuva”, jossa matkustetaan meren äärelle. Lomamatka muodostaa näissä elokuvissa tasa-arvoisen, emansipatorisen solidaarisuuden tilan, jossa hahmojen on mahdollista nauttia elämästä autenttisimmillaan vailla arjen rajoitteita ja totuttuja sosiaalisia sääntöjä. Elokuvien lopussa lomat päättyvät ja idylli hajoaa, meren ääreltä matkataan takaisin arjen normaalitilaan – aivan kuten elokuvateatterista elokuvan loputtua poistuttaessa.

Monet Rozierin elokuvien tunnusmerkit improvisoidun oloisesta dialogista vapaan irtonaiseen rakenteeseen ovat läsnä Maine-Ocean Expressissä. Erojakin on: Rozier antaa Renoirin ja amerikkalaisen screwball-komedian (Lubitsch, Hawks) vaikutteiden näkyä, ja ilmaisu on aiempia elokuvia teatraalisempaa. Hahmoista ja heidän eleistään puuttuu Du côté d’Orouët -elokuvan kaltainen huoleton naturalismi. Visuaalisesti sisätiloihin ja talvisiin rantamaisemiin sijoittuva Maine-Ocean Express on edeltäjiään hillitympi.

Maine-Ocean Expressin tekeminen oli täynnä rahoitushaasteita, jollaiset leimasivat Rozierin koko uraa. Vähäiset katsojamäärät ja taiteellinen tinkimättömyys vaikeuttivat rahoituksen saantia uusille elokuvaprojekteille, eikä ohjaaja päässyt toteuttamaan kuin viisi pitkää elokuvaa yli neljässäkymmenessä vuodessa. Tämä on suuri sääli, sillä Rozierin elokuvat eivät ole missään nimessä vaikeita – niitä vain ei ole erityisen helppo paketoida ja myydä katsojille. Tutustuminen kannattaa, sillä Rozierin elokuvataiteesta on mahdollista löytää jotakin ainutlaatuista. Hän on mestari saamaan absurdin näyttämään täysin realistiselta ja päinvastoin.

– Zach Lewisin (Screen Slate, 19.8.2024), Giovanni Marchini Camian (Film Comment, 10.5.2013) ja Tope Ogundaren (Senses of Cinema, nro 88, 10/2018) mukaan Suvi Heino 5.9.2024