THE DAY I BECAME A WOMAN (2000)
Roozi ke zan shodamIranilaisen Marzieh Meshkinin, nyk. Makhmalbaf (2019) debyyttiohjaus kuvastaa tämän syvää tietoisuutta naisten asemasta islamilaisessa, patriarkaalisessa Lähi-idässä. Persianlahden Kishin eksoottisella saarella tapahtuva, harvinaisen onnistunut episodifilmi kertoo viihdyttävästi – absurdia huumoria ja kokeellisuuttakaan kaihtamatta – kolmen eri ikäisen naisen vertauskuvalliset tarinat.
***
Marzieh Meshkinin kolmeen episodiin jaettu elokuvaruno kuvaa kolmen eri ikäisen, iranilaisen naisen päivää sosiaalisten, absurdien sääntöjen painostuksessa. Päivää elämästä kuvataan ensin tytön, Havan (Fatemeh Cherag Akhar) näkökulmasta: hänestä tulee yhteiskunnan sanelemin ehdoin nainen 9-vuotiaana. Hän joutuu pukeutumaan chadoriin, vaikka haluaisi yhä jatkaa leikkejään rannalla.
Seuraava näkökulma on nuoren naisen, Ahoon (Tolouei Shabnam), joka osallistuu pyöräilykilpailuun ja kieltäytyy kiinnittämästä huomiota hänen vierelleen ratsastaviin miehiin – isään ja aviomieheen muiden muassa – jotka käskevät häntä lopettamaan pyöräilyn, sillä se ei kuulu naisille. Aviomies uhkaa erota Ahoosta. Ahoolle se on samantekevää; hän jatkaa pyöräilyä.
Viimeinen näkökulma luodaan ikäkauttaan elävän naisen, Hooran (Azizeh Sedighi) päivään. Hoora on päättänyt toteuttaa haaveensa ja ostaa itselleen huonekalut, joita hän ei ole aiemmin omistanut. Viimeisellä rannalla hän lipuu poikien rakentamalla makuukamaria muistuttavalla veneellä felliniläisessä kohtauksessa kohti taivaanrannan siintäviä, uljaita maininkeja. ”Mitä oikeastaan on vapaus?” elokuva pistää pohtimaan.
Meshkinin elokuva osuu iranilaisen yhteiskunnan kipupisteisiin. Se ottaa kantaa vanhentuneisiin sääntöihin ja kelvottomiin uskomuksiin vähintään ravistelevalla tavalla. Aluksi tyttö Hava, joka valmistautuu initiaatioriittiinsä, joutuu luopumaan lapsuudestaan: tottumaan huiviin ja siihen, ettei hän saa enää leikkiä parhaan kaverinsa, Hassanin (Hassan Nebhan) kanssa.
Ahoo nähdään, kuten sanottu, kapinalliseksi siksi, että hän ajaa pyörää, tuota ”paholaisen ratsua”. Hoora, viimeisen episodin nainen, jolla ei koskaan ole ollut jääkaappia, taas sanoo: ”Koko ikäni olen halunnut kylmää vettä.” Mitä hänellä ei koskaan ole ollut, hän aikoo nyt ostaa itselleen.
Meshkinin elokuvassa kukin nainen pyrkii rikkomaan kahleensa. Heille on saneltu järjettömiä ehtoja, joilla heitä hallitaan: miksi heidän pitäisi totella enää noita outoja sääntöjä? Kyse on kapinasta, tahdosta vapauteen. Hava lähtee leikkimään Hassanin kanssa, kenties viimeistä kertaa, ja vaihtaa huivinsa muoviseen kalaan.
Ahoo sanoo yksinkertaisesti ”ei” häntä käskyttäville miehille, ja jatkaa pyöräilyä kaikesta huolimatta. Hoora on kerännyt rahaa ja sillä tavalla rakentanut enemmän mahdollisuuksia: hän ostaa ne tavarat, joita hänellä ei koskaan ollut.
Elokuvan käsikirjoitti ja tuotti Meshkinin aviomies elokuvantekijä Mohsen Makhmalbaf (mm. Gabbeh, 1996), joka Sodankylän vierailullaan vuonna 2019 latasi virtaa viisailla sanoillaan uteliaaseen festariyleisöön.
Niihin sopii lopettaa. Sillä nämä sanat käyvät elokuvan yhdeksi avaimeksi: ”…Ongelmamme on kulttuurissa. Kulttuurissamme vanhemmat hakkasivat lapsia kouluttaakseen heitä, opettajat hakkasivat oppilaita opettaakseen heitä, valtio kidutti kansalaisia hallitakseen heitä, oppositio terrorisoi valtion työntekijöitä ojentaakseen heitä… Muuttamalla yhtä ihmistä emme pääsisi demokratiaan… Meidän pitäisi muuttaa jotain aivoissamme”.
Kenties elokuva kykenee siihen…
Joonas Nykänen 22.8.2024
