BEHIND THE GREEN DOOR (1972)
Vuoden kulttuurillinen virstanpylväs oli elokuvapornon lopullinen läpimurto Yhdysvalloissa, taiteellisesti kunnianhimoisimpana lipunkantajatuotteena Mitchell-veljesten Behind the Green Door. Ivory-saippuan viaton mainosmannekiini Marilyn Chambers heittäytyy täysin rinnoin villeihin kidnappausfantasioihin, joita von Bagh on luonnehtinut ”kankimiesten Felliniksi”.
***
Deep Throat teki hyväksyttäväksi keskiluokkaisten miesten ja naisten sekä näiden collegeikäisten jälkeläisten osallistumisen pornoelokuvanäytöksiin julkisissa elokuvateattereissa. Silti vain muutama hard core -leffa ehti valmistua ennen kuin pornonkatselu tipahti muodista. Merkittävimmät näistä olivat eittämättä Gerard Damianon Deep Throat ja The Devil in Miss Jones, sekä Jim ja Art Mitchellin Behind the Green Door – kaikkien aikojen tasokkaimpana pornoelokuvana pidetty teos. Kaikki kolme ovat paremmin tehtyjä elokuvia kuin seksiteollisuuden liukuhihnatuotteet; kaikki sisältävät useita akteja jotka ovat laittomia monissa Yhdysvaltain osavaltioissa; kaikkien päähenkilö on nainen; ja kaikki kertovat tarinan naisesta, joka vapautuu seksuaalisesti.
Behind the Green Door tuntuu vetoavan erityisesti sellaiseen naisyleisöön, joka arvostaa pornoelokuvissa enemmän eroottisuutta kuin damianolaista rivoutta. Mitchellin veljekset ovat yrittäneet luoda nimenomaan eroottisen elokuvan – toisin kuin Damiano, joka työskentelee iskutehojen aikaansaamiseksi. Damiano luottaa voimakkaisiin kuviin, joiden tarkoitus on nostaa hänen elokuvansa pornolistojen kärkeen ja pakottaa kriitikot arvioimaan niitä legitiimeinä independent-tuotantoina – mikä puolestaan edesauttaa niiden kaupallista levitystä. Mitchell-veljekset sen sijaan tuntuvat olevan vähintään yhtä kiinnostuneita taiteellisesta lopputuloksesta kuin rahanteosta. He eivät ehkä ole yhtä lahjakkaita kuin Damiano, mutta heistä on helpompi pitää. Yksi esimerkki: Linda Lovelace (joka tätä nykyä väittää tulleensa pakotetuksi pornoelokuviin) sai kertapalkkion miljoonia tahkonneen Deep Throatin pääosasta; Marilyn Chambers sai paitsi näyttelijäpalkkion myös osuuden Green Doorin tuotoista, ja kun elokuva breikkasi lippuluukuilla hän ansaitsi oikeutetusti kasapäin rahaa.
Behind the Green Doorin tarina on peräisin toisen maailmansodan parakeissa kiertäneestä, miehille kirjoitetusta vihkosesta, mutta se on filmattu hypnoottisella, unenomaisella tavalla siinä toivossa, että elokuvan naiskatsojat – jotka vuonna 1972 muodostivat leijonaosan teoksen yleisöstä – tunnistaisivat siinä mahdolliset omat fantasiansa. Käsikirjoittaja Ed Karsh kertoi ”Adam Film Worldin” haastattelussa (Vol. 4, No 7, 1973): ”Tässä meillä on nainen, joka kidnapataan vallin toiselle puolelle. Hän kulkee läpi prosessin, jonka päätepisteessä hän ei ole enää pelkkä osapuoli, vaan halukas ja aktiivinen osallistuja. Hän ei enää aisti olosuhteiden herättämää pelkoa vaan innostuu niistä, ja löytää sisältään voimakkaan seksuaalisen vastineen tilanteelle. Naiskatsoja samastuu väistämättä valkokankaalla näkemäänsä naiseen. Tietysti tämä on miehinen ja sovinistinen otaksuma; en pysty puhumaan elokuvasta naisen näkökulmasta, joten tämä on oma olettamukseni sen perusteella, mitä olen naiskatsojien kanssa puhunut.”
Mikäli naiset todella samastuvat Glorian hahmoon, se johtunee paljolti siitä, että tätä näyttelevä Marilyn Chambers on tarpeeksi kaunis ollakseen minkä tahansa tavallisen näytelmäelokuvan sankaritar. Chambers – joka oli tehnyt kuuluisan alastonhypyn uima-altaaseen Sean S. Cunninghamin elokuvassa Together (1971) – ei ole lainkaan samasta maailmasta kuin aiempien stag filmien rumat, kyttyräselkäiset ja näppylänaamaiset naiset. Hän on hyvännäköinen, vaalea, muodokas ja terve keskiluokkainen protestantti, ”All American girl”. Paljon Green Doorin menestyksestä perustui ensi-iltakierroksella siihen, että yleisöt jonottivat nähdäkseen Ivory Snow -saippuan viattomana mainosmannekiinina tunnetun Chambersin osallistumassa seksiorgioihin. Alku-uteliaisuuden tultua tyydytetyksi Chambers suorittaa valkokankaalla sarjan sellaisia seksiakteja, joihin naiskatsojat saattoivat itsekin kuvitella pystyvänsä. Hänen trapetsitemppunsa saattaa olla vaikea, mutta silti mahdollinen – tässä hän poikkeaa Damianon naisista, joiden touhut ovat lähinnä tuonpuoleista, mahdotonta kamaa.
– Danny Pearyn mukaan (Cult Movies, 1981)
Cinema Mondo yritti alun perin tuoda Behind the Green Doorin maahan Cinema-elokuvateatterissa järjestetylle ”Hyvän maun partaalla” -festivaaleille Jack Stevensonin 16-millisenä kopiona, mutta Valtion elokuvatarkastamo kielsi elokuvan epäsiveellisenä 21.3.1995. Tarkastuspituuden perusteella kyseessä on todennäköisesti ollut elokuvan softattu versio. Mondo valitti Valtion elokuvalautakunnalle, joka käsitteli asian 28.3. muttei muuttanut päätöstä. Kopio esitettiin samana keväänä sekä Cinemassa että Tampereen Niagarassa suljetuissa tilaisuuksissa, joihin oli kutsuttu paikalle lehdistön edustajia. Elokuvasta tuli malliesimerkki 1990-luvun lopun julkisessa keskustelussa, joka johti lopulta aikuissensuurin lakkauttamiseen vuoden 2001 alusta. Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvan Niagaran-näytöksestä:
”Vain harvoin olemme tiedostaneet tehtävämme tärkeyden niin selvästi kuin juuri nyt. Me, parikymmentä toimittajaa ja kuvaajaa, saamme nähdä jotain, minkä Suomen elokuvatarkastamo ja valtion elokuvalautakunta ovat nähneet hyväksi kieltää koko Suomen kansalta. Me saamme nähdä kuuluisan pornoelokuvan Behind the Green Door. Me, pelottomat tiedustelijat ja rohkeat sanansaattajat, uhraamme silmämme, mielemme ja moraalimme voidaksemme kaiken uhallakin kertoa, mitä me olemme nähneet ja miltä meistä sen jälkeen tuntuu. (…)
Filmi etenee hinkkaamalla, jyystämällä ja nykyttämällä niin kuin se nyt yleensä voi edetä, sillä onhan variaatioillakin rajansa. Kenellekään ei kasva yhtään ylimääräistä uloketta, kukaan ei ala puhua kielillä, eikä sankarittaresta irtoa edelleenkään kuin muutama voihke. Mielenkiintoisin on lähinnä se filmin vaihe, jossa kolme valkoisiin välihousuihin pukeutunutta mustaa miestä roikkuu matalilla trapetseilla ja sankaritar imee, vatkaa ja vispaa heidän keskellään minkä ehtii: miten kummassa siitä tulevatkin 4H-kerho ja karjakot mieleen? Elokuvan fiktiivinen yleisö alkaa sekin kähmiä, nuolla, kiemurrella ja jyystää. Se herättää elävässä koeyleisössä joltistakin riemua, sillä mitä alastomammaksi transvestiitteja ja työnjohtajia muistuttaneet hahmot muuttuvat, sen koomisemmaksi touhu käy. Filmin varsinainen loppu on hyvin fallinen. Perinteinen kerronta vaihtuu psykedeeliseen hidastettuun kuvaan, jossa eritteet pulpahtelevat ja läiskähtelevät valkokankaan laidasta laitaan sankarittaren iloista auvoa kuvastelevien kasvojen yllä.
Yksikään oikeasta yleisöstä ei kiihdy eikä riehaannu. Jokainen panee takin päälleen ja pipon päähänsä, ja sitten lähdemme töihin. Tulimmeko nyt nähneeksi jotain sopimatonta? Turmeltuivatko sielumme? Tuskin. Kun valtion elokuvaviranomaiset kielsivät elokuvan epäsiveellisenä, he olivat epäilemättä oikeassa, sillä siveyttä filmi ei varmaankaan edistä. Liioin se ei tuhri eikä saastuta, ei kiihota eikä anna virikkeitä. Itse asiassa se on aika iloton filmi, vaikka se huvittaakin katsojaa parodioimalla tahattomasti itseään.
Viranomaisia käy oikeastaan sääliksi, sillä hehän joutuvat jeesustelemaan sellaisen materiaalin sallittavuudella, joka on kiellettyä vain elokuvateattereissa. Taivaalta saa kenenkään estämättä tihkua mitä tahansa, mutta kun kela on 20 metrin päässä, sama on syntiä.”
– Ritva Liikkanen, “Hyi, me katsotaan!” (HS 2.4.1995)
Julkisen suomalaisen ensiesityksensä Behind the Green Door sai Night Visions -festivaalin yömaratonissa 23.–24.1.1998; kyseessä oli edelleen sama lyhennetty tai lyhentynyt 16-millinen kopio, jonka maahantuontia Mondo oli yrittänyt vuonna 1995. Täyspitkä 72-minuuttinen versio nähdään ensimmäisen kerran KAVI:n näytöksessä Kino Reginassa 30.7.2022; esitykseen on lainattu Tanskan elokuvainstituuttiin tallennettu, alkujaan ruotsalainen 35 mm:n levityskopio, joka jostain syystä on välttynyt sikäläisen sensuurin saksilta (virallisesti Ruotsin sensuuri lyhensi elokuvaa noin kuudella minuutilla).