Sarjan lopuksi kierrämme ympyrän umpeen ohjaajan alku-uran ja viimeisten teosten välillä. Perhosen uni rakentuu Maunu Kurkvaaran vuonna 1955 Huippuvuorilla työstämän, keskeneräiseksi jäänyttä elokuvaa varten kuvaaman materiaalin ympärille. Viimeisenä valkokangastyönään Kurkvaara toteutti vuonna 1993 puolipitkän Benedict Zilliacus -filmatisoinnin Kertomus kadonneesta saaresta.

Maunu Kurkvaaran pitkän tauon jälkeen vuonna 1983 ohjaama elokuva Menestyksen maku ei saanut arvostelija- eikä 5000 katsojallaan katsojamenestystäkään. Kolme vuotta myöhemmin Kurkvaara palasi kuitenkin ohjaajaksi elokuvallaan tai filminovellillaan Perhosen uni. Se on tutkielma ajasta, mutta samalla myös nuoren naisen identiteetin etsimistä kuvaava kertomus. Ohjaajan oli mahdollista sijoittaa Perhosen uneen 1950-luvulla Huippuvuorilla debyyttielokuvan jälkeen kuvattua 16 mm Kodak-väriaineistoa, josta ei silloin syntynyt suunniteltua elokuvaa ”Kylmien rantojen maa”. Se olisi ollut toteutuessaan Suomessa ensimmäinen pitkä värielokuva.

Tullessaan helsinkiläiseen kahvilaan elokuvan mieskertoja sanoo siellä istuvan Eevan olevan kuin ”valkoinen perhonen, levitetyin siivin”. Mies toteaa, ettei saanut tuolloin sanotuksi mitään – se tarkoittaa: ei mitään oleellista heidän suhteestaan. Elokuvan lopussa varmistuu, että mieskertojakin jää (ikuiseksi) etsijäksi. Eeva sanoo olleensa joskus rakastunut Kertojaan ja haluaa siksi nyt puhua, kertoa tarinan, joka syrjäyttää miehen aikeet. Samalla elokuvan kertojaksi vaihtuu Eeva.

Kurkvaara asettaa modernille tyypillisen haasteen: kuinka seurata elokuvan ensihetkistä alkaen kolmea eri aikaista kertomusta. Alku on nimettömän ja elokuvan kahvilatapaamisessa lähes sanattoman mieskertojan, toinen elokuvan Eevan ja mieskertojan ajan kahvilassa, jossa Eeva haluaa tarinansa kertoa, ja kolmas Eevan kertomuksen visualisointi. Viimeisin näkyy katselijalle takaumana, jonka päälle Eeva kertomustaan (kahvilassa mieskertojalle) tuottaa. Nämä kolme toisensa lävistävää ja keskenään lomittuvaa aikaperspektiiviä voidaan nimetä mieskertojan ajaksi (reaaliaika), kahvilatapaamisen ajaksi (ensimmäinen menneisyys) ja naiskertojan ajaksi (toinen historiallinen menneisyys).

Kahvilassa reaali-illuusion ajassa ja visuaalisessa takaumassa Eeva kertoo tavanneensa kesämökillä äitinsä ystävän ja ikätoverin Ollin. Eeva sanoo, että äidin elämässä isää kuolemaa edeltävä aika on ollut jotakin, mistä ei perheessä ole voinut puhua. Tilanne järkkyy, kun Olli löytyy kesämökin portailta ilmeisesti sydänkohtauksen saaneena. Periaatteessa hänestä jäävät jäljelle vain menneisyyden lähteet ja muistot. Äitinsä reaktioista Eeva ymmärtää, että äidillä ja Ollilla on ollut jokin suhde. Eeva haluaa selvittää suhteen luonnetta ja päättää tutkia Ollin asunnon ajatuksenaan löytää samalla jotain itseään (ja siis identiteettiään) koskevaa, minkä löytymisestä hän intuitiivisesti on varma. Niin myös käy. Hän löytääkin isoisän valokuvan, ja kertoo tulleensa mustasukkaiseksi. Mutta kun hän löytää myös kaitafilmejä Huippuvuorilta ja tajuaa Ollin ja äidin tunteneen jo vuosikymmeniä aiemmin… Tällöin tarinaan ja visuaaliseen ilmestyy hetkeksi neljäs aikaperspektiivi: Olli ja hänen kertomuksensa – paremminkin aforistiset mietteet thanatoksesta, kuolemasta, ”lampun sammumisesta” (kolmas historiallinen menneisyys).

Viides aikaperspektiivi – neljäs historiallinen menneisyys – löytyy kaitafilmeistä, jotka asettavat päähenkilön identiteettinsä peruskysymysten (mutta ei vastausten!) äärelle: hänen näkemyksensä isoisästä, Ollesta, äidistä ja sen myötä hänestä itsestään osoittautuvat kaikilla tasoillaan vähintäänkin epävarmoiksi… Ratkaisemattomuuden ja identeetin sivukäsitteinä ovat läsnä kadonnut aika (kuudes historiallinen taso, ajan metataso) ja salatut muistot, joita moderni etsimisen kulttuuri on paljonkin käyttänyt hyväkseen. Elokuva jäi Pehr-Olof Sirénin viimeiseksi.

– Jari Sedergren 16.8.2006

Kertomus kadonneesta saaresta
Benedict Zilliacuksen samannimiseen muistelmateokseen (1990) perustuva elokuva, joka kertoo 1930-luvun huolettomista kesistä Viipurinlahden Hapenensaarella, sodasta ja siitä miten menneisyys on saarella läsnä vuosikymmeniä myöhemmin. Kurkvaaran viimeinen ohjaustyö.