Dokumenttielokuva kertoo uskomattoman naisen ainutlaatuisesta elämästä. Yli 90-vuotias Ellen Vuosalo on elänyt suomalaisena siirtolaisena Kanadassa, eläintieteiden opiskelijana Kaliforniassa ja lumikurkien äitinä Iranissa. Kaunis kertomus luonnosta, ihmisyydestä ja naisen roolista niin länsimaisen kuin iranilaisen kulttuurin keskellä.

***

Alun perin kansatieteestä yliopistotutkinnon suorittanut Iiris Härmä on tehnyt dokumenttielokuvia, joissa tavataan Suomesta lähteneitä ihmisiä maailmalla. Luomakunnan vartijat (2022) sijoittuu pohjois-Keniaan, jonne Helsingin yliopiston tutkija on saapunut tutkimaan Daasanach-paimentolaisheimoon kuuluvien ihmisten luontosuhdetta. Outouden laakson (2018) aiheena on suomalaisten tekoälytutkijoiden ponnistelu paremman maailman puolesta huiman teknologisen kehityksen jaloissa. Hyvästi Afrikka (2015) kertoo Ugandassa yli 25 vuotta kehitysyhteistyötä tehneestä suomalaisnaisesta, joka on eläköitymässä ja jättämässä haikeita jäähyväisiä työlleen ja ystävilleen. Tuorein dokumentti Kurkien äiti (2024) on edellisiä elokuvia voimakkaammin henkilökuva, kiehtova kertomus pysyvästi muualle jääneestä suomalaisnaisesta, mutta se laajenee kuvaamaan myös naisen asemaa ja pärjäämistä alistavassa kulttuurissa.

91-vuotias, ulkoisesti jo hauraan oloinen Ellen Vuosalo kertoo tarinaansa rauhallisesti englanniksi – paikoin kuullaan myös hiukan suomea. Kanadassa suomalaissiirtolaisille syntynyt tyttö muutti Suomeen 7-vuotiaana, kun vanhemmat päättivät palata kotimaahansa. Sodan kynnyksellä vanhemmat kuitenkin erosivat, ja isä lähti takaisin Kanadaan. Ellen varttui Suomessa, kunnes 1950-luvulla lähti Yhdysvaltain Kaliforniaan yliopistoon opiskelemaan eläintiedettä. Siellä hän tapasi iranilaissyntyisen opiskelijamiehen, jonka kanssa perusti perheen. Avioliittoon astuivat sellaiset ongelmat, jotka itsenäiselle suomalaisnaiselle olivat vaikeita kestää: mies on voimallisesti perheen pää ja saa kohdella vaimoaan alistavasti, jopa väkivaltaisesti. Erinäisten käänteiden jälkeen perhe oli hajallaan Euroopassa ja lasten huoltajuus äidin suurena huolena. Jossain välissä Ellen matkusti Suomeen saattohoitamaan omaa syöpäsairasta äitiään. Lopulta, tietysti lasten takia, Ellen päätyi miehensä luo Iraniin, pääsi yliopistolle opettamaan ja – kiitos Iranin tuon aikaisten naisia avioerotilanteessa suojelevien lakien – elämä asettui raiteilleen. Myöhemmin Iranin vallankumouksen myötä ex-mies ja tämän suku pakenivat maasta, mutta Ellen jäi, koska hänen elämänsä oli siellä. Lapset pääsivät Yhdysvaltoihin opiskelemaan.

Kiireetön tahti ja kauniit kuvat rakentavat rauhallisen dokumenttielokuvan. Huolettomat kuvat 1950–60-luvuilta kertovat onnesta ja ilosta, vaikka mukaan hiipi muutakin. Ellenin tarinan myötä elokuva kertoo laajemminkin Iranissa tapahtuneesta valtavasta muutoksesta. Miltei hämmästyttävää nykynäkökulmasta on se vapaus, joka itsenäisellä, eronneella Ellenillä Iranissa oli ennen vuoden 1979 vallankumousta. Hän opetti, matkusteli ympäri maata, ja lopulta hänestä tuli lintututkija. Dokumenttielokuvalle nimenkin antanut lumikurki löydettiin Iranista ensimmäisen kerran vain vuosi ennen vallankumousta, ja erityisesti näitä lintuja Ellen on seurannut ja kuvannut. Pieni populaatio kutistui vain yhteen yksilöön, joka aina on palannut muuttoretkeltään. Vallankumouksen jälkeen Ellen jatkoi työtään yhä, mutta oli tietysti pakotettu alistumaan maan hallinnon määräämiin uusiin, erityisesti naisiin kohdistuviin kuristaviin sääntöihin ja kaltaiseensa itselliseen naiseen kohdistuviin epäilyihin ja seurantaan. Hän on kuitenkin halunnut jäädä kotiinsa, Suomesta iranilaiseen maisemaan palasina tuotuun puutaloon. Jotain vahvaa symboliikkaa voi nähdä siinä, kun Ellen kodissaan ”soittaa” hartaasti harmonia, josta ei kuulu lainkaan ääntä. Silti tästä vanhasta naisesta huokuu hiljainen rakkaus elämän lahjaa ja sen ainutkertaisuutta kohtaan.

– Mervi Herranen 13.11.2024