Kullervon traaginen elämäntarina lienee Lemminkäisen ohella Kalevalan kuuluisimpia. Antti J. Jokisen elokuvassa sukelletaan Karjalan 1100-luvun maisemiin. Kun menneisyyden salaisuudet taustastaan ja siihen vaikuttaneesta veljesvihasta paljastuvat Kullervolle (Elias Salonen), koston tie Kullervon ja kasvatti-isänsä Untamon (Eero Aho) välillä saavuttaa huippunsa.

***

Antti J. Jokisen ohjaama Kalevala: Kullervon tarina (2026) vie katsojan 1100-luvun suomalaismetsiin, myyttiseen maailmaan Karjalan kadotetuilla kunnailla. Visuaalinen ilme on synkkä ja väkivaltainen, tunnelma kohtalokkuudessaan tumma, raskaskin. Kärsimys tiivistyy äärimmilleen miekkojen kalahdellessa yhteen lähes kaksi-ja-puolituntisessa eepoksessa, joka luottaa tyyliin järkälemäistä pohjatekstiään enemmän.

Kullervo (Elias Salonen) varttuu kyläpäällikkö Untamon (Eero Aho) poikana. Todellisuudessa hän on Untamon Kalervo-veljen (Johannes Holopainen) jälkeläinen ja autuaan tietämätön oikean isänsä kohtalosta. Untamon surmattua Kalervon ja tämän perheen Kullervo on elänyt setänsä kasvattina.

Nuorukaiseksi kasvanut Kullervo ärhentelee eikä pärjää töissään. Hankalasta kaverista halutaan päästä eroon, mikä onnistuu vasta kun hänet myydään orjaksi eri seudulla asuvalle seppä Ilmariselle (Olli Rahkonen). Vasta vieraalla maalla Kullervolle valkenee totuus menneisyyden katkerasta rikoksesta. Kostoretki takaisin Untamon luokse voi alkaa.

Kullervon tarinan vaikuttavuus piilee sen traagisuudessa. Hänen hahmonsa ei ole sankari eikä symbolinen arkkityyppi, vaan yksilö, jonka kohtalon sanelevat trauma ja väkivalta. Elias Salonen kantaa päärooliaan kuin lyijyviittaa: Kullervo on levoton ja läpeensä rikkinäinen mies, joka etsii itseään impulsiivisten ja hallitsemattomien tekojen kautta. Eero Ahon hillitty, harkitseva (ja juuri siksi niin uhkaava) Untamo on Kullervon koko elämän viitoittanut vastavoima. Kaksikon välinen jännite toimii, kiitos eleettömyyden, joka jättää tilaa katsojan omille tulkinnoille.

Näyttelijäntyö on kautta linjan pätevää. Sivurooleissa nähdään mm. Ilkka Koivula Väinämöisen roolissa ja Olli Rahkonen Ilmarisena. Heidän kauttaan legenda kiinnittyy osaksi Kalevalan laajempaa myyttistä kokonaisuutta. Kannattaa pitää mielessä, että alkuperäinen Kullervo-runo kattaa vain parisen kymmentä sivua kansalliseepoksesta.

Kansalliseeposta ei ylipäätään ole liian usein valkokankaalle sovitettu, ja aiheeltaan ilmeisin vertailukohta lienee niinkin kaukainen kuin suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo vuodelta 1959. Aleksandr Ptushkon fantasia-Kalevalan romanttiset ’disney-tunnelmat’ ovat valovuosien päässä Jokisen äärimmäisen kärsimyksen estetiikasta. Korostetusti erilaisen näkökulman otti myös AJ Annilan upea Jadesoturi (2006), jossa Kalevala kohtasi kiinalaisen wuxia-genren hallitun tyylikkäästi.

Kalevala: Kullervon tarina on edellä mainittuihin verrattuna sangen vakava teos. Tarina etenee hitaasti yksittäisiä kohtauksia myöten. Jokisen spektaakkeli tekee pesäeroa nimenomaan suhteessa kerronnan realistisuuteen. Kalevala: Kullervon tarina ei niinkään pyri yksinkertaistamaan tai muuttamaan lähtömateriaaliaan kuin luomaan fyysisesti uskottavan maailman. Myyttiset elementit liukenevat osaksi elokuvan karua todellisuutta, joka ei tarjoa helpotusta tai keveämpiä hetkiä.

Outi Heiskanen 2.4.2026