1980-luvulla Farocki aloitti cinéma-vérité -tyylisten dokumenttielokuvien kauden. How to Live in the German Federal Republic on kuvaus arkipäiväisen elämän koukeroista Länsi- Saksassa hieman ennen Berliinin muurin murtumista. Elokuvassa seurataan mm. valmistautumista synnytykseen ja lastenkasvatukseen, ensiapukursseja, työhaastatteluja ja striptease-esitysten harjoittelua korostaen modernin yhteiskunnan mekaanistumista vieraannuttavalla, mutta humoristisella otteella.

***

Kuvasimme elokuvan tekovuonna 1989 näyteltyjä kohtauksia 46 eri paikassa. Kuvasimme kouluissa, julkishallinnollisissa toimistoissa, korkeakouluinstituutioissa ja klinikoissa, joissa esitettiin katkelmia elämästä; kun elämää näyteltiin osoittaakseen jotain todeksi, opettaakseen, harjoittaakseen, tai selviytyäkseen.

Muutama vuosi sitten kuvasimme neuvotteluharjoituksia kauppakorkeakoulussa, jossa työntekijät ja johtajat keskustelivat pitäisikö palkat maksaa tulevaisuudessa käteisenä vai ei. Johtajat, jotka esittivät työntekijöitä, suoriutuvat erinomaisesti; he osasivat ilmaista täsmällisesti työelämän henkistä ahtautta, jotkut osoittivat kaipuuta proletariaatin asemaan, jossa ei tarvitsisi olla ehdottoman kiinnostunut työstä, vapaa-ajasta, yhtiöstä, tai maailmasta. Kaikki osallistuivat harjoitukseen hylätä proletariaatin elämä näyttelemällä johtajia – se oli leikkisä voitto. Johtajat jotka esittivät johtajia suoriutuivat myös upeasti. He tekivät yhtiöstä, neuvottelusta, kokouksesta ja taloudellisesta elämästä mahdollisen. Samanaikaisesti he muuttivat mahdolliset yhtiöt tekaistuiksi, he tekivät oikeasta rahasta väärennettyä. Johtajien roolileikki paljasti heidän työnsä keinotekoisuuden.

Kuvasimme koulutusharjoituksia valmennuskurssilla. Työhaastatteluharjoituksessa mies paljastaa kärsineensä alkoholiongelmasta, mutta kertoo olevansa nykyään kuivilla ja käyvänsä terapiassa. Palkkaneuvottelujen ja työhistorian läpikäynnin sijaan mies paljastaa sielunsa, ja kokemus on terapeuttinen. Kuvasimme miestä kouluttamassa naista strippaamaan tehokkaammin. Naisen uupumusta seuraa harjoitus, jossa kehitellään rentoutumistaitoja. Kiihotusyrityksen jälkeen on vuorossa terapia. Seksuaalinen kiihotus itsessään voi olla jo mahdollisesti terapiakeino.

Kuvasimme liittotasavallan puolustusvoimia, jotka harjoittelivat vihollisen kuvittelemista. Upseeri, joka johti tehtävää ohjaa sotilaita ja antaa heille repliikkejä ikään kuin he harjoittelisivat näytelmää. Kuvasimme poliisitoimistossa, jossa kokonainen yhteisö virkamiesnäyttelijöitä palveli. Viisi päivää viikossa roolileikittiin rikollisia, antisosiaalisia persoonia ja juoppoja. Nuoret poliisiopiskelijat joutuivat esittämään partiopoliisin osaa, jotka pidättävät näitä henkilöitä. Kohtaukset nauhoitettiin ja niitä käytettiin opiskelussa. Kuvasimme vauvan pesemisharjoituksia, synnytysharjoituksia, jotka saattavat vaikuttaa uskonnollisilta riiteiltä. Mistä nämä perinteet juontavat juurensa ja millaista Jumalaa ne palvelevat?

Kuvasimme tukiryhmää, jossa ihmiset piirsivät pelkojaan – nämä pelot olivat monesti niin voimakkaita, etteivät ihmiset pystyneet poistumaan kotoa niiden takia – paperille; 10 vuotta pelkoa paperiarkilla. Kuvasimme kirkkoryhmän draamaharjoituksia erään naisen lyhyestä unikohtauksesta tuntien mittaisena massaperformanssina. Poliisien ja virkamiesten ammattiliitot näyttivät hyperrealistisen keinon roolileikeille, ja laihdutusklinikalla ja pöytätapakurssilla vastaamme tuli leikki, jossa erilaisia kuvitteellisia ruokalajeja laitettiin tyhjille lautasille.

Kuvasin pelejä, koska niissä on ennalta määrätyt säännöt. Nykyajan dokumenttielokuvissa on liian vähän sääntöjä, jotka määrittävät hahmojen puhetta ja toimintaa. Olen pitkään haaveillut elokuvista, jossa erotetut työntekijät laulavat potkuistaan, tai henkilöt kertovat kokemuksistaan tanssin välityksellä. Olen pitkään haaveillut näytellystä dokumenttielokuvasta, mutta en halua kertoa näyttelijöille miten toimia. Olisin vain ohjaaja ja he näyttelijöitäni. Elokuvassani he dokumentoivat heidän kokemustaan maailmasta puolustusvoimien, kirkon, sosiaalipalveluiden ja vakuutusyhtiöiden näkökulmasta.

Elämän ja työn plastisuus on vähentymässä kaikkialla. Samanaikaisesti pelejä pelataan enemmän ja enemmän, näiden pelien tarkoitus on paljastaa ihmisyyden salattu puoli. Elämän pelisäännöt ovat entistä epäselvemmät ja urheilun kaltaiset pelit, joissa harjoitellaan näitä sääntöjä ovat yleistymässä. Elämänohjekirjat ovat hyöty-yhteiskunnassa ainoa todiste teoriasta.

– Harun Farockin mukaan