Amazonin altaalla Brasiliassa kuvattu debyyttielokuva käsittelee Xingu-joen yläjuoksulla elävän Kamaiurá-heimon myyttien syntymistä. Hämärtäen taikuuden ja elämän välisiä rajoja ja ylittäen etnografisen elokuvanteon rajat tämä elokuvaruno yhdistää rituaaleja, poliittista kolonialismia, rockia, arkielämää ja jopa otteita Méliès’n Matka kuuhun -elokuvasta.

***

Vuonna 1986 kuvattu Uaká on kolumbialais-brasilialaisen ohjaaja Paula Gaitánin ensimmäinen pitkä elokuva 36-minuuttisen Olho d’Agua (Eye of Water, 1987) -lyhytelokuvan jälkeen. Se oli alku uralle, joka käsitti yli tusinan elokuvia, televisiosarjoja, installaatioita ja musiikkivideoita. Vaikka dokumenttielokuvalla oli suuri suosio kansainvälisillä festivaaleilla, ja se sai useita palkintoja Brasilian elokuvajuhlilla ja San Franciscon elokuvajuhlilla, 16 mm:n filmimuotoon kuvattua teosta ei koskaan julkaistu kaupallisesti.

Gaitánin tapa lähestyä dokumenttielokuvaa on tehdä havaintoja, mutta ei tiukan etnografisesti. Hän kehittää vuoropuhelua elokuvan ja muiden audiovisuaalisten muotojen välillä, ja täten myös hyödyntää ja integroi elementtejä muilta aloilta, kuten populaarimusiikista, esseestä, fiktiosta ja kokeellisesta elokuvasta. Uaká keskittyy teemoihin, kuten muistiin, marginalisoituihin tarinoihin, kehon voimaan ja luontoon vastarinnan paikkana, ja edistää kriittistä vuoropuhelua kaupungistuneen sivilisaation ja alkuperäiskansojen rituaalien välillä. Uaká on myös muodollinen ja esteettinen virstanpylväs Gaitánin myöhemmälle työskentelylle. Se antoi avaimet visioida äänenkäyttöä, joka haastaa, vaikuttaa, on poliittinen ja jolla on häiritsevä, transformatiivinen tarkoitus.

********

(…)

VOGNER DOS REIS: Sanoit jotain tärkeää, että Uaká-teoksessa ääni vaikutti sinusta paljon kiinnostavammalta kuin kuva, ja äänellä teoksessasi on hienostunut, monimutkainen merkitys. Milloin tajusit, että oli kiinnostavampaa käyttää ääntä kokeellisesti, ja mikä sai sinut kokeilunhaluiseksi? Mikä oli niin stimuloivaa, mitä et löytänyt visuaalisesta materiaalista?

GAITÁN: No, kyky rakentaa ruudun ulkopuolinen tila. Puolet Uakán äänestä kadotettiin. Ääniteknikko, joka oli kyllä erittäin taitava, pudotti sen jokeen. Niinpä se kuulosti silkalta melulta. Se ääni, mitä minulla oli jäljellä, oli heikompaa kuin kuva. Meidän oli työskenneltävä paljon sen ajatuksen parissa, että ääntä voidaan rekonstruoida eri tavoin.  (…)

Opimme, että äänen ja kuvaamamme materiaalin yhdistämällä jokaisella kuvalla on poikkeuksellinen voima. Niinpä jokaiseen otokseen, jokaiseen jaksoon, opettelin hyödyntämään kaikkea. Kaikkea, kaikkea. Ei ole olemassa mitään materiaalia, ei ole mitään hierarkiaa materiaalin välillä. Sama pätee ääniin. Työskentely oli poikkeuksellista äänileikkausosastolla. Tajusin, että elokuva ei voinut epäonnistua tähän, ja että minun oli rakennettava ääni tarkasti… Koska meillä ei ollut ääntä järveltä ja laguunista, aloin tilallistaa ääntä. Mitä siis kuultaisiin? Uruá-huilujen ääni kaukaisuudessa. Otin nämä elokuvassa jo esiintyvät uruá-huilut ja muokkasin niitä, tein niiden pohjalta assosiaatioita.

Opin siis työskentelemään minimillä ja maksimilla, ja maksimi on mielikuvituksessa, tavassa, jolla elementit yhdistetään, miten ääni ja kuva yhdistetään, miten luodaan näitä ylimääräisiä kenttiä, miten käytetään elokuvan voimaa. Tai toistetaan kuvia. Toisin sanoen voit tehdä pitkän elokuvan viidellä otoksella ja kymmenellä äänellä. Siinä se, se riippuu tavasta, kaikki on artikulaatiota. Siksi sanonkin, että juju on niiden elementtien esteettisessä artikuloinnissa, joita sinulla on käsissäsi, ja tapa, jolla järjestät ja käsitteellistät ne. Konsepti on tärkein asia. (…)

– Diego Ginartes 21.11.2024

Notebook -haastattelu. Francis Vogner dos Reis & Paula Gaitán