Parikymppisenä Pariisiin emigroituneen Dimitri Kirsanoffin Ménilmontant on 1920-luvun ranskalaisen avantgarden avainteoksia: eri lajityyppiaineksia, tekniikoita ja tyylisuuntauksia kiehtovasti yhdistävä kertomus maalta saapuneista siskoksista talvisessa Pariisissa. Pariisilaissyntyisen René Clairin varhaisessa Paris qui dort -scifikomediassa tiedemies jähmettää ihmesäteellään uneen koko kaupungin – lukuun ottamatta muutamaa onnekasta, jotka sattuvat olemaan jalat irti maasta.

***

Dimitri Kirsanoffin riippumaton tuotanto, ranskalaisen impressionismin piiriin kuuluva Ménilmontant, on esimerkki siitä, miten tuossa tyylissä alkoi siirtymävaihe erilaisiin avantgarden kokeellisiin ilmaisutapoihin. Avantgarde oli modernien taiteilijoiden ja runoilijoiden liike. Kirsanoff oli muusikko, virolainen emigrantti Pariisissa. Draama nuoren miehen viettelemistä orposisaruksista ja heidän toivottomista tulevaisuudennäkymistään – vaihtoehtoina ovat ruveta prostituoiduiksi tai työskennellä tekokukkatehtaassa – on vain veruke lyyrisen atmosfäärin henkiinherättämiselle. Sankarittarien tunteet heijastuvat mielleyhtymiä herättävissä kuvissa: tyhjät kadut ilmentävät yksinäisyyttä, vauhdin ja liikkeen täyttämät kadut onnen tilaa. Kamera-ajot tavoittavat katoavia impressioita ja tuntemuksia elokuvallisena vastineena runoudelle. Loistelias avausjakso, 40 sekuntia kestävä kuvakaskadi, vetää vertoja neuvostomontaaseille. Nadia Sibirskaïan herkkä osasuoritus herätti suurta ihailua.

– Eileen Bowserin mukaan (The Museum of Modern Art: Circulating Film Library Catalog. New York 1984)

DIMITRI KIRSANOFF (Markus David Sussmanovitsh Kaplan), *6.3.1899 Tartto (Viro, Venäjän keisarikunta), †11.2.1957 Pariisi (Ranska). Tarttolaissyntyinen muusikko muutti Pariisiin 1920-luvun alussa, alkoi soittaa selloa elokuvanäytöksissä ja alkoi vuonna 1923 ohjata riippumattomasti tuotettuja elokuvia (kuuluisimpia ovat Ménilmontant ja Brumes d’automne, 1929). Kirsanoff ohjasi 23 riippumatonta elokuvaa 1923–1957. Nadia Sibirskaïa oli Kirsanoffin ensimmäinen vaimo. AA 30.11.2010

*

René Clairin tausta oli kirjallinen siinä mielessä, että hän aloitti uransa lehtimiehenä; 1920, 22-vuotiaana hän kirjoitti ’L’Intransigeant” -lehteen. Mutta miltei välittömästi hän tuli myös elokuvaan, ensin Feuilladen ja muiden näyttelijäksi, sitten Jean de Baroncellin assistentiksi, kunnes hän kesällä 1923, 25-vuotiaana toteutti kolmessa viikossa ensimmäisen elokuvansa Paris qui dort. Dadaismi ja avantgardismi ovat avainsanoja tähän lyyriseen Pariisi-visioon, josta Clairin ystävä Georges Charensol kirjoitti: ”Clair oli imenyt ravintoa Jarryltä ja Apollinairelta ja saanut vaikutteita myös Mack Sennettiltä ja dadasta. Juuri Paris qui dort paljasti Clairin lahjakkuuden todellisen luonteen.”

Kauden ranskalaisista ohjaajista kukaan ei ollut lahjakkaampi tai omaperäisempi kuin Clair, ei kukaan hallinnut elokuvan ilmaisukeinoja sellaisella vaistonvaraisella varmuudella kuin hän. Vähin varoin tehdyssä esikoisessa Paris qui dort ilmenee hänen taipumuksensa nähdä maailma absurdina ja taito käyttää kameran koomisia ilmaisumahdollisuuksia. Joukko matkailijoita laskeutuu lentokoneesta. Eiffel-tornin huipulla he huomaavat, että Pariisi on joutunut salaperäisen lamaannuttavan säteen vaikutukseen, jonka yläpuolella ollen he ovat onnistuneet pelastautumaan – ainoina. Kaupungin läpi kulkiessaan he tapaavat ihmiset jäykistyneinä riemastuttavan groteskeihin asentoihin: taskuvaras yllätetään verekseltään, kaksi mainosjulisteen kantajaa tavataan kumartuneena poimimaan kadulta samaa frangia, vaunuja työntävä lastenhoitaja antamassa suuta santarmille.

Myöhemmin he löytävät säteilyn lähteen erään päästään seonnen keksijän kotoa ja pakottavat tämän vääntämään vivusta, joka palauttaa elämän jälleen entisiin uomiinsa. Keksijä tekee kuten käsketään, mutta – samoin kuin alkuaikojen ranskalaisissa trikkifilmeissä – mikään ei ota onnistuakseen. Ensin kaikki käy liian nopeasti, sitten hitaasti. Huolimatta monista kömpelyyksistään Paris qui dort on yhä vielä raikas ja tavattoman hauska elokuva.

Clairin kerronta on lähes puhtaasti visuaalista. Jo ensimmäisessä yrityksessään Clair tietoisesti jatkaa primitiivien ja pioneerien elokuvaa. Hän hellii kaikkia elokuvailmaisulle tyypillisiä trikkejä. Häntä ihastuttaa tietty barbaria tässä uudessa taiteessa, jonka estetiikka on vielä keksimättä, joka lupaa verratonta yleismaailmallista runoutta ja joka sallii kaikki rohkeat keinot. Tämä villi puoli kiehtoo häntä, ja taide vähemmän kuin magia. Kaikkien sanan vuosisatojen jälkeen hän heittäytyy nautinnollisesti kuvien elävään tulvaan.

– Georges Sadoulin (Dictionnaire des Films, 1965), Artur Knightin (Elävät kuvat, 1957) ja Barthélmy Amengualin (Rene Clair, 1963) mukaan.