Germaine Dulac oli pioneeri monella saralla. Hänen impressionistinen elokuvansa La Souriante Madame Beudet (1923) on uraauurtavan feministinen kuvaus ilottomasta avioliitosta pakenevasta naisesta, kun taas surrealistinen La Coquille et le Clergyman (1928) aiheutti polemiikin sovituksellaan Antonin Artaud’n tekstistä. Tekstin kuvittamisen sijaan Dulacin teoksessa sykkii edelleen sykähdyttävä sisäinen rytmi.

***

Germaine Dulac (1882–1942) oli feministi, sosialisti ja keskeinen elokuvantekijä 1920- ja 1930-lukujen ranskalaisessa avantgarde-liikkeessä. Hän kehitti elokuvaa sekä taiteena että sosiaalisena käytäntönä, hän ohjasi yli 30 fiktioelokuvaa, joista monet edustivat uusia suuntauksia impressionismista abstraktionismiin, ja lisäksi vastaavan määrän uutiskatsauksia ja dokumentteja. Hänen varhaisiin elokuviinsa vaikuttivat 1800-luvun symbolismi, esirafaeliittinen maalaustaide, Ibsenin teatteri, Debussyn ja Chopinin musiikki kuten myös Loie Fullerin tanssi. Alusta pitäen Dulacilla oli vakaumus, että elokuva omien ilmaisukeinojensa (elämä muotoineen, liikkeineen ja rytmeineen) avulla saattoi tehdä näkyväksi sieluntiloja ja välittää (”aistimisen” kautta) tiettyjä emansipaation ideoita. Sodan traumatisoimassa, konservatiivisen moraalin ja 1920-luvun uuden vapauden ristiriidan leimaamassa yhteiskunnassa elokuva saattoi paremmin kuin mikään muu taide ilmaista ”uuden ihmisen” ja ”uuden naisen” sisäistä elämää ja sosiaalista todellisuutta. Tässä tarkoituksessa Dulac raivasi tietä uusille tekniikoille ja käytti uusia keinoja, kerronnan rakenteita ja tyylilajeja tavoittaakseen sen kauneuden, kompleksisuuden ja rohkeuden jota hän nimitti ”puhtaaksi elokuvaksi”.

La souriante Madame Beudet on usein nähty Dulacin ”impressionistisena mestariteoksena”. André Obeyn samannimisen avantgarde-näytelmän pohjalta elokuva esittää ahdistavasta avioliitosta eroon pyrkivän modernin nuoren naisen ”sisäisen elämän”. Hänen naisnäkökulmansa ja halunsa tutkia modernia elämää välittyvät eleiden, liikkeen, rytmin ja innovatiivisten teknisten tehokeinojen kautta. Niin ikään Dulac käyttää viittauksia Baudelaireen, Debussyyn ja esirafaeliittiseen taiteeseen, joiden valossa uuden median ilmaisukyky joutuu puntariin.

Heti ensimmäisestä julkisesta esityksestään 9.2.1928 lähtien La Coquille et le Clergyman joutui vilkkaan ja terävän polemiikin kohteeksi. Jotkut pitivät sitä petoksena Antonin Artaudin surrealistista tekstiä kohtaan, mutta yhtä lailla se voidaan nähdä Dulacin kokonaisnäkemyksen mukaisena tutkielmana rytmistä: ”Tärkein tavoitteeni on ollut etsiä Artaudin käsikirjoituksen harmonisia kohtia ja liittää ne yhteen tarkasti harkittujen rytmien avulla”, Dulac kirjoitti. ”On olemassa kahdenlaista rytmiä: kuvan rytmi ja kuvien rytmi. Edellinen tarkoittaa elettä, jonka pituus vastaisi sen ilmaisun harmonista arvoa. Kuvien rytmissä on kysymys useiden harmonioiden akordista. Elokuvani yksikään kuva ei syntynyt sattumalta, tehokeinoja tärkeämpiä olivat tempo, rytmi ja visuaalinen orkestrointi.”

– Bolognan festivaalin ohjelmakirjan (Il cinema ritrovato 2006) mukaan ST