Eeppisen kartanosaagan keskiössä on nuori viinaan menevä pastori Gösta Berling, joka mieluummin rellestää kuin valmistautuu saarnoihin. Gösta kylvää kaaosta ja harmia sotkeutumalla useisiin naisiin, mikä laukaisee juonittelun ja petoksen kierteen. Stillerin elokuvan valtteja ovat sen visuaalisuus, huikeat lavasteet ja hyytävät jääjärvellä käytävät takaa-ajot, mutta elokuva muistetaan myös nuoren Greta Garbon ensimmäisestä roolista.

***

Selma Lagerlöf oli eri yhteyksissä kirjemuodossa kehitellyt näkemystään kirjojensa filmatisoinnista: hänen mukaansa kertomusten tilanteet piti yksinomaan kuvittaa, toteuttaa kuvaelmina, joihin hänen tekstinsä liittyisi muuttumattomana. Jos näin hahmotetut tilanteet vaatisivat pitempiä jaksoja, ei alkutekstiä pitäisi missään tapauksessa hylätä. Sana oli yhtä tärkeä kuin kuva. Stillerille sitä vastoin sana oli epäolennainen, ainakin ellei sitä voitu käyttää sellaisessa ironisessa yhteydessä kuin Erotikonissa. Aarne-herran rahoissa hän oli onnistunut huolimatta liian monista sanoista ja kaikesta kirjallisesta painolastista. Gösta Berlingin tarun hän halusi tehdä kokonaan oman päänsä mukaan: hän muutti kertomuksen kronologista järjestystä, henkilöhahmojen psykologiaa, ja samalla koko alkuteoksen ylevä ilmapiiri muuttui maallisempaan suuntaan.

Stiller ja hänen käsikirjoittajansa Ragnar Hyltén-Cavallius osasivat poimia esiin Lagerlöfin teoksen vahvimmat tilanteet: ihailtava on tapa, jolla rönsyilevän tarinan eri episodit liukuvat toisiinsa. Toteutuksessa on jännitettä, joka ei johdu ulkoisista tapahtumista: se on ihmisten sielussa. He kulkevat ympäriinsä kuin tulivuoret. Milloin kauniit, milloin rumat sisäiset voimat ajavat heitä tilanteisiin, joissa he iskevät yhteen niin, että kipinät sinkoilevat.

Kuvausvaihe oli vaikea, Stillerin luova temperamentti johti usein spektakuläärien kohtausten liioitteluun. Täydellisen upeat ulkokuvat eivät aina ole tasapainossa sisäkuvien kanssa, joihin Stiller kaikesta huolimatta onnistui valamaan Vermeerin maalauksia muistuttavaa plastista kauneutta. Kenties Gösta Berlingin taru ei ole yhtä yhtenäinen kuin Aarne-herran rahat tai Stillerin seurapiirikomediat, mutta siihen mahtuu myös runsaasti kestäviä ominaisuuksia: aikaansa sidottunakin erinomainen näyttelijätyö, hurjalla voimalla toteutetut dramaattiset kohokohdat, kuten Ekebyn kartanon tulipalo tai sudet jäällä, koko elokuvan ainutkertainen tunnelma, eri ainesten yhteispeli, jotka Jaenzonin kuvaus saa herkästi ja tiheästi esiin.

Gösta Berlingin taru oli viimeinen suurista ruotsalaisista mykkäelokuvista, suuruudenkauden joutsenlaulu. Sjöström oli jo Hollywoodissa ja Stillerillä oli palava tarve näyttää, että taso ei ollut yksin Sjöströmin varassa. Gösta Berlingin tarun kansainvälinen menestys toi Stillerille itselleenkin sittemmin onnettomasti päättyneen Hollywood-sopimuksen. Stillerin mukana Hollywoodiin seurasi – Sjöströmin Louis B. Mayerille antaman suosituksen mukaan – Greta-Lovisa Gustaffson, taiteilijanimeltään Greta Garbo, jonka suoritus Gösta Berlingin tarun Elisabeth Dohnana kiinnitti jo aikalaisten huomion: ”Nuoret kasvot, joissa on traaginen, lähes uskonnollinen leima”.

– Robin Hoodin (Sjöström & Stiller, 1939, suom. 1984), Gösta Wernerin (Den svenska filmens historia, 1970) ja muiden lähteiden mukaan