KAUAS PILVET KARKAAVAT (1996)

Aki Kaurismäki käsikirjoittaa kaikki elokuvansa itse. Persoonallinen ote säilyy, kun auteur-tekijä kirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja joskus leikkaakin. Kauas pilvet karkaavat on kerännyt arvostusta paitsi elokuvana myös tekstinä. Sen pohjalta sovitettua näytelmää on esitetty Suomessa ja Saksassa. Lama-ajan pariskunta löytää toivon.

***

”Nimittäisin itseäni viimeiseksi romantikoksi, ellei niitä olisi niin paljon.” (Aki Kaurismäki – Ilta-Sanomat 25.1.1996)

”Kun aloin kirjoittaa tätä elokuvaa, sijoitin Frank Capran tunteellisen pelastustarinan Ihmeellinen elämä työtehtävän toiseen äärilaitaan ja Vittorio De Sican Polkupyörävarkaan toiseen ja suomalaisen todellisuuden siihen keskelle.”

”Täytyi löytää optimismi menettämättä otettaan todellisuudesta, tehdä nykyaikaista neorealismia väreissä.” (Aki Kaurismäki – Helsingin Sanomat 27.1.1996)

Kauas pilvet karkaavat -elokuvalla Kaurismäki halusi jatkaa sarjaansa ”korkean moraalin omaavista luusereista”. Päähenkilö Ilona on hovimestari, joka joutuu työttömäksi, kun perinteitä omaava ravintola myydään trendikkäälle ravintolaketjulle. Ilonan mies Lauri puolestaan on raitiovaununkuljettaja, joka hänkin ”vetää huonon kortin” ja menettää työpaikkansa. On vaikeaa olla kadottamatta itsekunnioitustaan kun elämältä putoaa pohja pois. Päähenkilöt säilyttävät kuitenkin oman arvokkuutensa, paljolti toistensa tuen avulla. Ilonan ja Laurin suhde perustuu vähäeleiseen kunnioitukseen, jossa pienet huomaavaisuuden osoitukset, kukat, ohimenevät kosketukset, sanaton osanotto, luovat kuvan kestävistä tunteista, jotka eivät tarvitse patetiaa ilmaisussaan.

Elokuva on ylistyslaulu ihmisten väliselle solidaarisuudelle, joka on nykyisin lähinnä katoavaa kansanperinnettä. Eräs suomalaisen kulttuurin väärentämättömistä myyteistä herää henkiin lamakauden maailmassa: kaveria ei jätetä, vaan noudetaan vaikka pulituurista katkon kautta hommiin mukaan. Vasta kollektiivinen yritys nostaa ihmiset ahdingosta, kuten Julien Duvivierin 1936 ohjaamassa elokuvassa La Belle équipe (Jean Pariisista), jossa työttömät perustavat ulkoilmaravintolan. Kaurismäen elokuvassa vallitsee melankolinen menneen maailman tuntu, joka tiivistyy hienosti Markus Allanin ikämiesorkesterin esityksessä.

Kaurismäki hallitsee vähäeleisen esittämisen. Draamallinen jännite kestää, vaikka kerrottuna tarina saattaakin kuulostaa banaalilta. Ohjaajan tyylin voisi kiteyttää kahteen sanaan: mitättömästä merkitykselliseksi, mikä onkin minimalismin salaisuus. Hän välttää teennäisen pateettisuuden osittain karun bressonlaisen estetiikan ansiosta, osittain yksinkertaisesti siksi, että vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä.

– ET/MS (1996)