Vuosituhannen vaihteessa Wiseman käänsi yhdessä kunnianhimoisimmista projekteistaan katseensa kohti kokonaista itärannikon satamakaupunkia. Instituutioiden sijaan suurennuslasin alla on amerikkalaisen unelman ja elämäntavan murros. Elokuva on suurenmoinen muotokuva yhteisön jokapäiväisestä työ- ja kulttuurielämästä, joka avautuu hiljalleen kaunokirjallista pieteettiä noudattaen ja vertautuu 1900-luvun suurteoksiin.

***

Frederick Wisemanin monumentaalisessa Belfast, Mainessa on eräänlaista jäähyväisjuhlan tunnetta, mutta se toimii myös erinomaisena johdantona ohjaajan persoonalliseen tyyliin ja toimintatapoihin, jotka ovat saaneet useita jäljittelijöitä. Tämä perusteellinen, mutta palkitseva päälle nelituntinen dokumentti on taitava ja huolellisesti jäsennelty katsaus erään pienen uusenglantilaisen satamakylän organismiin ja soluihin joista se muodostuu.

Wisemanille ominaiseen tapaan elokuvassa ei ole lainkaan kertojaääntä tai henkilökehittelyä, vaan ohjaaja tyytyy tarkkailemaan kylän asukkaita ja heidän jokapäiväistä elämäänsä työn ja vapaa-ajan välillä. Kalastajat pyydystävät hummereita, pesulan työntekijät prässäävät pyykkejä, tehdastyöläiset tuuttaavat ulos säilykeruokia, metsästäjät punnitsevat saalistaan ja heittävät huulta, leipurit leipovat suklaadonitseja, eläintentäyttäjät puhdistavat ja valmistelevat ketunnahkoja, jne. jne… Elokuva kuvaa sekä työväen- että ylemmän keskiluokan elämää, jotka molemmat vaikuttavat aivan tavallisilta kansalaisilta, jotka suhtautuvat työhönsä vakavuudella ja harrastuksiinsa leikkisästi.

Amerikkalaisten instituutioiden ja sosiaalipalveluiden tarkkanäköisenä kuvaajana Belfast, Maine toimii ikään kuin Wisemanin koko tuotannon teemojen läpileikkauksena; vietämme aikaa kirjallisuuden luennoilla, joissa päntätään Moby Dickiä (High School -elokuvan tapaan), sairaanhoitajien ja sosiaalihuollon parissa (Hospital, Welfare), ylityöllistetyn tuomarin seurassa (Juvenile Court), sekä teatteriryhmän harjoituksissa, joissa valmistellaan Kauppamatkustajan kuoleman esitystä (La Comédie-Française ou L’amour joué).

Belfast, Mainen tuotantoprosessin perusteella dokumentaristiveteraani Wiseman kenties kaipasi jonkinlaista yhteenvetoa urastaan. Hän valmisteli vuosikaudet elokuvaa tästä kuvankauniista mutta köyhyyden kanssa kamppailevasta kylästä ja kuvasi yhteensä yli 100 tuntia raakamateriaalia paikkakunnalla. Leikkausprosessi kesti yhteensä yli vuoden ja elokuvan lopullinen versio koostui noin 3 % kaikesta kuvatusta materiaalista.

Elokuva on osoitus Wisemanin kyvystä ja arvosta sosiaalihistorioitsijana, eikä se kestostaan huolimatta harhaile hetkeksikään aiheestaan. Erehtymättömän tarkka ohjaaja löytää taidokkaasti runollisuutta kaduntallaajien jokapäiväisestä elämästä tuomitsematta tai tyrkyttämättä mielipiteitään. Vaikka vuosituhannenvaihteen kynnyksellä Belfast, Maine saattaa vaikuttaa eräänlaiselta päätepisteeltä, sen energinen ilmaisu osoittaa että Wisemanin ura on kaikkea muuta kuin ohi.

– Eddie Cockrellin (Variety Sep 3, 1999) mukaan