Yhteiskunnallisten instituutioiden ohella Wiseman on tutkinut myös taide- ja viihdekulttuuria. Mallimaailman, teatterin ja baletin lisäksi kohokohtiin lukeutuu Lontoon kansallisgallerian toiminnasta kertova elokuva. Pääosassa ovat taiteen entisöijät, kuraattorit ja tietenkin taiteesta nauttiva kaikenikäinen yleisö.

***

Frederick Wisemanin National Gallery ottaa aiheekseen samannimisen valtiollisen taidemuseon, joka komeilee Trafalgarin aukion pohjoispäädyssä Lontoossa. Kuten Wisemanin tuotannossa yleensä, elokuva on samanaikaisesti spesifi ja yleismaailmallinen, kiehtovan täsmällinen detaljeissaan. Mukaansatempaava teos kertoo taiteesta ja sen tekoprosesseista, rahasta ja mysteeristä ja lukemattomista tarkkailevista ja pällistelevistä museoon saapuneista ihmisistä.

Viileän älyllinen Wiseman toimii vakaan kameransa kanssa katsojan oppaana museossa. Ohjaaja tutustuttaa katsojan vanhoihin mestareihin ja antaa tilaa katsella, mutta keskittyy myös kuuntelemaan kävijöiden keskustelua taiteen muodosta, sisällöstä ja kontekstista. Eräässä kohtauksessa nainen kuvailee Camille Pissarron maalauksen sommittelusta näkörajoitteisten kanssa, jotka tunnustelevat kohokuvioituja jäljennöksiä teoksesta. Toisessa kohtauksessa opas analysoi muistijäljen näkökulmasta hollantilaista teosta, jossa nähdään sukupuuttoon kuolut hummerilaji. Toisaalla luennoitsija tiedustelee yleisöltään: ”Mitä taitelija yrittää sanoa?”

Mitä tämä taiteilija yrittää sanoa? Wiseman välttää tyypillisesti kertojaääntä, puhuvien päiden haastatteluja ja selittäviä välitekstejä tai tunnisteita. Ohjaaja haastaa yleisöänsä selittämättä sanomaansa auki, eivätkä hänen kuvansa paljasta merkityksiään samalta istumalta. Elokuvan esiintyjinä nähdään harmaahapsinen Nicholas Penny, jonka kehonkieli jo osoittaa hänen olevansa paikan pomo. Vaikka tästä ei olisi tietoinen, se ei estä teoksesta nauttimista vaan päinvastoin herättää uteliaisuutta katsojassa palkitsevasti.

Katsoja voi myös nauttia National Gallerystä pelkästään kolmituntisena virtuaalisena kierroksena museon läpi sekä kurkistuksena sen kulissien taa. Yhdessä mielenkiintoisimmissa hetkissä päästään tutustumaan konservaattorin työhön, joka taidemaailman Sherlockin tavoin spekuloi mystisestä aavemaisesta kuvasta, joka lymyilee Rembrandtin maalauksen tasojen alla. Konservaattorin puhuessa hän vertauskuvallisesti kuorii maali- ja lakkakerrostumia teoksesta ja sitoutuu teokseen ruotimalla taiteilijan (ja aiempien konservaattorien) työtä, tehden Rembrandtista näin inhimillisen kaventaen etäisyyttä meidän ja hänen aikansa välillä. Taideteos on otettu pois museon seinältä ja mytologisoitu taiteilijahahmo palautettu takaisin studioonsa, vaikkakin vain hetkellisesti. Taiteentekoprosessien näkyväksi tekeminen ja maalausten analysointi heijastuu Wisemanin omiin toimintatapoihin, miten hän kerrostumien kautta luo merkityksiä kohtaus kohtaukselta, luoden tiheyttä ja syvyyttä assosiatiivisesti kuvien ja äänisuunnittelun kautta.

Eräässä kohtauksessa Wiseman kuvaa yöllistä mielenosoitusta, jonka aikana museon julkisivulle asetetaan Greenpeacen banneri. Mielenosoittajat yrittävät kerätä huomiota Shellin öljynporaustoimille arktisilla alueilla samanaikaisesti yhtiön järjestämän tapahtuman aikaan museolla. Shell on myös yksi museon Rembrandt-näyttelyn pääsponsoreista. Jälleen Wiseman välttää protestin kontekstoimista, tarkkaavaisimmat katsojat saattavat huomata miten bannerin o-kirjain muistuttaa Shellin logosta. Tämä vaatii kuitenkin työtä katsojalta. Kohtaus on kuitenkin olennainen elokuvassa, jonka aiheena on rahan rooli taidemaailmassa. Toisessa kohtauksessa opas valottaa myös museon kyseenalaista historiaa ja paljastaa museon kokoelmien olevan alun perin John Julius Angersteinin, lontoolaisen orjakauppiaan, peruja.

Vaikka elokuvan sisältö saattaa tuntua raskaalta, se on kuitenkin mukaansatempaava ja kevyempi kuin miltä aluksi vaikuttaa. National Galleryssä korostuu myös Wisemanin kyky näppäränä tarinankertojana. Elokuva on myös yllättävän liikuttava. Sen keskeisenä teemana on taiteen kyky puhutella meitä, jonka Wiseman havainnollistaa loisteliaasti tutkiessaan museovieraita tuijottamassa muotokuvia, jotka ehkä tuijottavat vieraita takaisin. Samalla kenties ovela mestari Wiseman tuijottaa meitä katsojia elokuvansa takaa.

– Manohla Dargisin (New York Times 4.11.2014) mukaan