Wisemanin uusin teos käsittelee Michelin-tähdillä kruunattua Troisgros’n huippuravintolaa. Vuodesta 1930 toiminutta ravintolaa pyörittävät neljännen sukupolven lapset. Wiseman kuljettaa katsojaa viinitilojen, juustokellarien ja puutarhojen läpi tässä intiimissä aistien matkassa todistaen olevansa edelleen dokumenttielokuvan suuri mestari.

***

Frederick Wisemanin liikuttava dokumentti Menus-Plaisirs – Les Troisgros keskittyy ranskalaiseen kokkisukuun, joka elää ja työskentelee Ouchesin maaseutualueella Keski-Ranskassa. Kumpuilevien vihreiden kukkuloiden keskellä ja vuosisatoja vanhan tammen katveessa Troisgros’n perhe pyörittää kuuluisaa ravintolaa, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1930. Viisikymppinen perheenpää Michel on kokannut koko elämänsä ja omistautunut ruoanlaitolle siinä määrin, että se tuntuu kuin rakkauden ilmaisulta. Nämä Le Bois sans feuilles -ravintolan huolellisesti valmistetut, vaikuttavasti asetellut annokset nostavat kokkauksen aivan toiselle tasolle. Pitkään arvostettu ravintola sai ensimmäisen Michelin-tähtensä vuonna 1956 ja palkittiin kolmannella vuonna 1968. Ravintola on käynyt läpi useita versioita ja nimimuutoksia. Michelin isää ja setää Pierreä ja Jeania pidetään laajalti nouvelle cuisine -tyylisuunnan pioneereina. He ovat eritoten kuuluisia keksimästään niittysuolaheinällä maustetusta lohiannoksesta, jonka reseptiä kokki Daniel Boulud sisällyttää useisiin keittokirjoihinsa.

Menus-Plaisirs on Wisemanin 44. dokumentti ja ensimmäinen City Hallin (2020) jälkeen. City Hallin ja Menus-Plaisirsin välissä hän teki yhden harvoista fiktioistaan, Sophia Tolstajasta kertovan A Couplen. Wisemanin suuri aihe ovat instituutiot, tarkemmin sanottuna jännite organisaatioiden – tilojen, normien ja rituaalien – ja niiden läpi liikkuvien ihmisten välillä. Hänen elokuviensa suorasukaiset ja kuvailevat otsikot toimivat tekijän allekirjoituksena (Hospital, High School, Boxing Gym) ja ne ovat vihjailevia ja tarkoituksellisen geneerisiä; yksi hänen elokuviensa syvällisen tyydyttävistä puolista on nähdä, kuinka hän muuttaa yleismaailmallisen spesifiksi.

Wiseman ohjasi, leikkasi ja oli yksi tuottajista Menus-Plaisirs -elokuvassa, joka kestää jopa neljä tuntia (noin puoli tuntia lyhyempi kuin City Hall!), mutta on mukaansatempaava alusta loppuun. Suuri osa siitä tapahtuu kirkkaassa, luontoa inspiroivassa Le Bois sans feuilles -ravintolassa, joka on osa suurempaa kompleksia perheen kunnostamassa keskiaikaisessa kartanossa. Siihen kuuluu myös Michelin vaimon Marie-Pierren ylläpitämä hotelli. Wiseman piipahtaa myös Troisgros’n muissa ravintoloissa, naapurikaupunki Roannen Le Centralissa ja läheisessä maaseudulla sijaitsevassa La Colline du Colombierissa.

Wisemanin lähestymistapa on analyyttinen ja dialektinen, ja vain näennäisesti suoraviivainen. Kuten hänen elokuvissaan on tapana, Menus-Plaisirs ei sisällä musiikkia, selostusta, välitekstiplansseja, luvun otsikoita tai muita tavanomaisia opastuksia. Wiseman käyttää sen sijaan kuvia erityisistä fyysisistä tiloista – elokuva alkaa Roannen rautatieasemalta ja siirtyy sitten sen vilkkaaseen, ylellisesti varusteltuun maanviljelijöiden markkinaan – jotka heti luovat vahvan paikan tunteen. Toisin sanoen, hän juurruttaa sinut elokuvan maailmaan ja täyttää sen yksityiskohtia tasaisesti kasvo kasvolta, otos otokselta, kohtaus kohtaukselta. Elokuvan rakentuu erillisien osien ympärille, jotka symboloivat ravintolan pyörittämisen rytmejä. Ensimmäinen osa voisi olla nimeltään ”valmistelu”. Tässä pääsemme tutustumaan Micheliin ja hänen poikiinsa Césariin ja Léoon, jotka törmäävät toisiinsa paikallisella torilla, jossa he metsästävät raaka-aineita. Tässä osiossa pojat tapaavat myös Michelin keskustellakseen ruokalistasta, ja sitten elokuva siirtyy Le Bois sans feuillesiin. Juuri tässä ravintolan tilavassa, hiljaa humisevassa avokeittiössä elokuva alkaa päästä vauhtiin, kun Wiseman liikkuu ympäriinsä seuraten ravintolan henkilökuntaa työssään.

Seuraavassa jaksossa, jota voisi kutsua ”palveluksi”, asiakkaat saapuvat ja keittiön rytmit kiihtyvät huomattavasti. Jokainen, joka on joskus seurannut suurten kokkien työskentelyä (elämässä tai televisiossa), tietää, kuinka nautinnollista, jopa hypnoottista, voi olla katsella ihmisiä, joilla on loistava käsityötaito ja tekniikka työssään, muuttamassa tavallista ainutlaatuiseksi. Wiseman on herkkä keittiöiden näkymille ja äänille, mukaan lukien veitsien pilkkomisen tempo ja kattiloiden synkopoitu sihinä ja pulina kuumalla liedellä. Hän korostaa myös kovaa työtä yksilötasolla ja sitä, kun kokit ovat samalla aaltopituudella. Nämä keittiöt kuhisevat hiljaisella intensiteetillä, ei egolla.

Elokuvan edetessä sen painopiste laajenee, kun kokit tapaavat tavarantoimittajiaan ​​– pienellä karjatilalla, viinitarhalla, juustokellarissa – missä keskinäinen kunnioitus on käsin kosketeltavaa ja keskustelu on vilpitöntä ja usein kääntyy kestävään kehitykseen. Jokainen näistä väliosuuksista voitaisiin jakaa omaksi dokumentikseen, mutta yhdessä ne laajentavat muotokuvaa perheestä, jolle ruoanlaitto on intohimo ja sydämen asia. Troisgros’n keittiöissä on epäilemättä yksilöllistä neroutta, mutta myös valtavaa yhteistyötä, mikä tekee dokumentista mukavan metaforan itse elokuvanteolle. ”Kaikki on kaunista”, Michel sanoo näkyvästi liikuttuneena kartanostaan; sama pätee tähän syvästi nautinnolliseen elokuvaan.

– Manohla Dargisin (New York Times 22.11.2023) mukaan