Näyttelijänä parhaiten tunnetun Delphine Seyrigin dokumenttielokuva on ohjaajan ja 23 näyttelijän välisistä haastatteluista koostuva feministinen helmi. Eri-ikäiset näyttelijät keskustelevat työkokemuksistaan, tarjotuista rooleista sekä suhteista ohjaajiin. Yksi viime vuosien mielenkiintoisimmista ja tärkeimmistä löydöistä on todellinen MeToo-elokuva lähes viidenkymmenen vuoden takaa.

***

Ranskalainen, Libanonissa ja Yhdysvalloissa kasvanut Delphine Seyrig (1932–1990) esiintyi urallaan näyttelijänä monissa merkittävissä 1960- ja 1970-lukujen eurooppalaisissa taide-elokuvissa muun muassa Alain Resnais’n, Marguerite Durasin, William Kleinin, Joseph Loseyn, Luis Buñuelin ja Chantal Akermanin ohjauksessa. Hänen nykyisin kenties tunnetuin roolinsa on nimihenkilö Akermanin elokuvassa Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975). Seyrigin filmitähtikuvaa voisi luonnehtia elegantiksi, hillityksi ja älylliseksi. Siviilielämässä hän oli vannoutunut aktivisti ja feministi, joka hyödynsi julkista asemaansa naisten oikeuksia edistääkseen. Myös roolivalinnoissaan Seyrig suosi naistekijöiden elokuvia 1970-luvun puolivälistä lähtien.

Vallankumouksellisen vuoden 1968 seurauksena monia kansalaisliikkeitä muodostui ja vahvistui ympäri maailman. Ranskassakin naisasialiike sai merkittävää kannatusta 1970-luvulla. Vuonna 1975 Seyrig perusti liikkeen piirissä tapaamiensa Carole Roussopoulosin ja Ioana Wiederin kanssa feministisen videotaidekollektiivin nimeltä Les Insoumuses (”Kurittomat muusat”). Videotekniikan yleistyminen ja saatavuuden helpottuminen mahdollisti heille omien feministispoliittisten elokuvien tekemisen.

Kollektiivin videoiden aiheena olivat erityisesti naisten oikeudet työelämässä ja lisääntymisessä sekä naisten representaatio mediassa. Jacques Rivetten Céline et Julie vont en bateau -elokuvalta (1974) nimensä lainaavassa Maso et Miso vont en bateau -teoksessa (1975) Les Insoumuses kommentoi ironisella ääniraidalla television keskusteluohjelman nauhoitetta. Ohjelmassa ”Naisten vuoden” 1975 kunniaksi vieraaksi kutsuttu naisten oikeuksien edistämisestä vastannut ministeri Françoise Giroud saa osakseen sovinistista kohtelua juontaja Bernard Pivot’lta ja tuotannolta. Otsikon miso ja maso – misogyyni ja masokisti – ovat siis Pivot ja Giroud. S.C.U.M. Manifesto (1976) puolestaan näyttää Seyrigin ja Roussopoulosin lukemassa Valerie Solanasin samannimistä radikaalifeminististä pamflettia vuodelta 1967. Carole Roussopoulos teki videoelokuvia myös muun muassa seksuaalivähemmistöistä (Le F.H.A.R. (Front Homosexuel d’Action Révolutionnaire), 1971) ja seksityöläisistä (Les Prostituées de Lyon parlent, 1975).

Sois belle et tais-toi! kuvattiin vuosien 1975 ja 1976 aikana. Seyrig, Roussopoulos ja Wieder haastattelivat kahtakymmentäkolmea eri-ikäistä naisnäyttelijää Ranskassa ja Yhdysvalloissa näiden kokemuksista työskentelystä naisena elokuva-alalla. Mukana oli sekä tunnettuja tähtiä – kuten Jane Fonda ja Ellen Burstyn – että pienemmän profiilin elokuvanäyttelijöitä. Seyrigin esittämät kysymykset saavat haastateltavat reflektoimaan elokuvien, elokuvanteon ja näyttelemisen sukupuolittuneita rakenteita, kuten sitä, kuinka tyypillisiä nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteet ovat elokuvissa, tai kuinka harvoin – jos koskaan – he ovat saaneet tulkita positiivista ihmissuhdetta toisten naisten kanssa. Monien jakama kokemus on, että roolit ovat mitättömiä, stereotyyppisiä ja miesten näkökulmasta rakennettuja. Osa kertoo siitä, kuinka olisi miehenä valinnut kokonaan toisen uran, lähtenyt seikkailemaan maailmalle tai pyrkinyt itse ohjaajaksi. Jane Fonda kertoo kauneusihanne- ja plastiikkakirurgiavaatimuksista, joita hänelle asetettiin heti hänen aloittaessaan nuorena Hollywood-uransa.

Dokumentin osuva ja iskevä nimi Sois belle et tais-toi! (”Ole kaunis ja ole hiljaa”) on lainattu Marc Allégret’n ohjaamalta, vuonna 1958 julkaistulta rikoskomedialta – huutomerkki tosin on Les Insoumusesin oma lisäys. Kevyellä videokalustolla mustavalkoisena kuvattu ja englanninkielisten haastatteluiden päälle ranskalaisen dubbauksen saanut elokuva tuotiin ensi-iltaan vasta viisi vuotta kuvausten jälkeen keväällä 1981. Roussopoulos ja Wieder leikkasivat hieman alle kahden tunnin kokonaisuuden yli 20 tunnista nauhoitteita.

Vuonna 1982 Les Insoumuses perusti Centre audiovisuel Simone de Beauvoirin (Simone de Beauvoirin audiovisuaalisen keskuksen) Pariisiin tavoitteenaan tuottaa, tallentaa ja säilöä feministisen videoliikkeen teoksia. Seyrig toimi keskuksen johtajana kuolemaansa saakka. Vuosina 1993–2003 pääosin taloudellisista syistä pois toiminnasta ollut keskus sai sittemmin uuden alun uusilla vetäjillä ja vastaa muun muassa Les Insoumusesin elokuvien jakelusta. Se oli myös osatuottajana Carole Roussopoulosin lapsenlapsen Callisto McNultyn ohjaamassa dokumenttielokuvassa Delphine et Carole, insoumuses (2019), joka kertoo Les Insoumusesin toiminnasta ja taiteesta sekä Seyrigin ja Roussopoulosin ystävyydestä.

– Suvi Heino 8.3.2025