Herkänkaunis intialaisdraama kertoo kämppiksinä asuvista sairaanhoitajista, joista toinen elää uskollisena Eurooppaan muuttaneelle aviomiehelleen, jota ei oikeastaan edes tunne, ja toinen seurustelee salaa eri uskontokuntaa edustavan miehen kanssa. Matka rannikolle muuttavan työkaverin luo vapauttaa naiset Mumbain hälystä ja henkisistä kahleista.

***

All We Imagine as Light on intialaisen Payal Kapadian ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, joskin termi on hiukan harhaanjohtava. Suomessakin DocPoint-festivaalilla esitetty ohjaajan ensimmäinen pitkä (dokumentaarinen) elokuva A Night of Knowing Nothing (2021) yhdistelee nimittäin dokumentaarista lähestymistapaa myös runollisempaan tarinankerrontaan; siinä Kapadia luo arvoituksellista kudosta Intian elokuvaopiskelijoiden kapinasta ja Intian kastijärjestelmän vuoksi erilleen ajautuneiden entisten rakastavaisten kirjeistä. Kapadian maagisrealistisessa elokuvataiteessa rajat fiktiivisen ja dokumentaarisen – sekä ylipäätään unen ja todellisen – välillä alkavatkin tuntua keinotekoisilta. Vaikka All We Imagine as Light on selvemmin ”fiktiivinen” elokuva, siinä kuullaan esimerkiksi dokumentaarisia äänityksiä, joissa tuntemattomat ihmiset kertovat suhteestaan Mumbaihin. ”Olen asunut täällä ehkä 23 vuotta”, kertoo joku ääniraidalla, ”mutta epäröin kutsua tätä kodikseni; aina on tunne siitä, että joudun lähtemään”. Suurkaupunkiin saapuu töiden perässä jatkuvasti erikielisiä ihmisiä eri puolilta Intiaa, mutta töiden ja asumisen epävarmuus saavat virran kulkemaan myös toiseen suuntaan. Mumbain monikulttuurinen identiteetti sekä edestakainen muuttoliike ja siitä aiheutuva häilyvä tunnelma muodostavatkin Kapadian ihmeellisen elokuvan rauhaisasti soivan pohjavireen.

All We Imagine as Light on muotokuva alati muuttuvasta Mumbaista mutta myös tarina kolmesta samassa sairaalassa työskentelevästä naisesta. Prabha on kolmekymppinen sairaanhoitaja, joka asuu yhdessä parikymppisen kollegansa Anun kanssa. Vakavakatseista ja omiin mietteisiinsä vetäytynyttä Prabhaa rennommalla Anulla on salasuhde alempaan kastiin kuuluvaan muslimipoikaan, jota Anun vanhemmat eivät voisi hyväksyä. Prabhalla on järjestetty avioliitto, mutta mies on lähtenyt töiden perässä Berliiniin, eikä tästä ole kuulunut yli vuoteen. Sairaalassa olisi Prabhasta kiinnostunut mieskollega, mutta naisten kimppakämppään saapuu myös poissaolevasta aviomiehestä muistuttava Saksassa valmistettu riisikeitin. Omien huoliensa keskellä Prabha ja Anu yrittävät auttaa leskeksi jäänyttä työkaveriaan Parvatyä, joka elää häätöuhan alla. Naiskolmikko ajautuu lopulta Mumbaista länsi-Intian maaseudulle, jossa elokuvan alkupuolella jo pedattu maagisrealistisempi puoli alkaa puhjeta varovasti kukkaansa.

Kapadian kahta ensimmäistä elokuvaa yhdistää dokumentaarisfiktiivisen muotokielen lisäksi kenties hiukan yllättävämmin myös niiden poliittisuus. A Night of Knowing Nothing on yhtäältä henkilökohtainen kuvaus elokuvakoulun opiskelijaelämästä, toisaalta Kapadian syytös Intian hindunationalistiselle hallitukselle, joka on harjoittanut rasistista politiikkaa Intian muslimivähemmistöä kohtaan. All We Imagine as Light on kantaaottavuudeltaan hillitympi, mutta samat teemat toistuvat. Anun ja muslimipojan välillä on esteitä, ja pilvenpiirtäjien rakentaminen ajaa Parvatyn kaltaisia naisia pois kodeistaan. Silti ”katuojassakaan ei saa tuntea vihaa”, kuten yksi elokuvaa varten haastatelluista äänistä toteaa. Kuitenkin elokuvan naiset löytävät pieniä keinoja hiljaiseen vastarintaansa.

All We Imagine as Light pääsi Cannesin elokuvafestivaalin kilpasarjaan ensimmäisenä intialaisena elokuvana kolmeenkymmeneen vuoteen (edellinen oli Swaham, 1994), ja elokuva on saanut kerrassaan ylistävän vastaanoton. Sight & Sound ja Film Comment äänestivät teoksen vuoden 2024 parhaaksi. Elokuvan kansainvälisestä menestyksestä huolimatta Intia ei valinnut sitä viralliseksi ehdokkaakseen parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Intian elokuvasäätiön puheenjohtaja Ravi Kottarakara perusteli päätöstä sillä, että tuomaristo koki katsoneensa “Intiaan sijoittuvaa eurooppalaista elokuvaa, ei intialaista elokuvaa”.

Päätöksen eriskummallisuutta on vaikea olla assosioimatta Kapadian teosten poliittisiin ulottuvuuksiin, joihin Intian tilannetta tuntematon katsoja ei tosin välttämättä kiinnitä huomiota All We Imagine as Light -elokuvassa. Poliittisuus on vain osa kuvatun elämismaailman tekstuuria, ja moniin suuntiin avautuvaa teosta voi lähestyä toisinkin. Unen ja toden sekä fiktiivisen ja dokumentaarisen rajapintojen huokoinen estetiikka muistuttaa Apichatpong Weerasethakulin ja Miguel Gomesin maagisrealistisista elokuvista, kun taas aistillinen kaupunkikuvaus tuo teokseen ripauksen Agnès Vardaa ja Chantal Akermania. Dhritiman Dasin (artistinimeltään Topshen) lumoavan kauniin musiikin siivittämänä All We Imagine as Light onnistuu kuitenkin loihtimaan aivan oman tunnelmansa riisikeittimen arvoituksesta, monsuunisateiden piiskaaman Mumbain sinisistä sävyistä ja lähijunien räminästä. Kaipuun kipeyttä ja ystävyyden lämpöä hellästi käsittelevä elokuva kurottelee kohti unelmien valoa, joka tuntuu taianomaiselta jo ennen kuin siitä tulee sellaista.

– Ilpo Hirvonen 31.7.2026