Kerrankin double-billinä Sodankylässä ainutlaatuisen incognito-vierailun tehneen (1993 & 1998!) Chris Markerin lyhyt-scifi – ja sen inspiroima Terry Gilliamin (1998) nelinkertainen muunnelma. Ranskalaismestarin yhtä koskettava kuin älykäskin ”fotoromaani” kertoo miehestä ja muistoista 3. maailmansodan kieppeillä. Monty Python -veijari Gilliam oli poronnahkaturkissaan Sodis-vieraista värikkäimpiä. Hänen kiehtovimmassa ohjaustyössään Bruce Willis aikamatkustaa tulevaisuudesta tutkailemaan 1996 vapautettua tappovirusta.

***

Kolmas ydinsota on syttynyt. Ainoa tapa paeta totaalista tuhoa on siirtyä menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tiedemiehet siirtyvät työskentelemään maanalaisiin keskitysleireihin ja toteuttavat kokeen, jonka tuloksena mies lähetetään tulevaisuuteen. Ennen dramaattista loppua elokuvan sankari rakastuu toisella aikakaudella elävään naiseen.

La Jetée on koottu miltei kokonaisuudessaan liikkumattomista kuvista, jotka luovat yleisöön painostavan tunteen. Vaikka kinematograafista liikettä ei olekaan käytetty, elokuvassa on ilmaisuvälineen mielikuvia herättävää voimaa. Menneisyys rekonstruoidaan asteittain vääjäämättömän kehittelyn kautta. Konkreettisen musiikin katkelmista koottu ääninauha korostaa science-fiction -ulottuvuutta. Värittömällä, melkein kylmällä äänellä luettu selostus lisää levottomuuden tunnetta.

Aina kekseliäs Chris Marker on käsitellyt loputtoman erilaisia aiheita. Dimanche à Pekin (1956), Lettre de Siberie (1958), Cuba Si (1961) ja Le fond de l’air est rouge (1977) kuuluvat hänen tunnetuimpiin elokuviinsa. Hän on tehnyt myös elokuvat La solitude du chanteur de fond (1974, Yves Montandin kanssa), 2084 (1984, ammattiyhdistysliikkeen sadasta toimintavuodesta) ja A.K. (1985, elokuvantekijä Akira Kurosawasta).

– Louis Marcorellesin, Véronique Godardin ja Sylvie Tremblayn mukaan (100 Années Lumière, 1989) AA 1991

***

Uransa aikana legendaarisesta Monty Pythonistakin tunnetuksi tullut ohjaaja Terry Gilliam (s. 1940) on onnistunut luomaan eriskummallisia, persoonallisia ja taidokkaasti rakennettuja fantasiaelokuvia. Tällaisia teoksia ovat muun muassa Brazil – tämän hetken tuolla puolen (1985), Paroni von Münchausenin seikkailut (1988) sekä Fisher King (1991). Gilliam onkin saavuttanut hyvin ansaitun aseman elokuvien hulluna ideanikkarina. Elokuvassaan 12 apinaa (1995), ohjaaja tunkeutuu apokalyptisen painajaisen alueelle. Tuloksena on vimmatun voimakas työ, tummasävyinen, yllätyksellinen science-fiction.

Yleensä Gilliam on tehnyt omien luomustensa käsikirjoitukset, mutta tällä kertaa teos on syntynyt yhteistyössä David ja Janet Peoplesin kanssa. David Peoples on ansioitunut myös sellaisten merkittävien elokuvien kuin Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) sekä Clint Eastwoodin Armottoman (1992) käsikirjoittajana. Lisäksi huomion arvoista on, että 12 apinaa pohjautuu idealtaan ranskalaiseen, Chris Markerin maineikkaaseen science-fictionaiheiseen lyhytelokuvaan Kiitorata  eli La Jetée (1962), joka kertoo tarinan ydinsodan jälkeisestä kokemuksesta aikamatkailun kautta.

Innoittajansa tavoin 12 apinaa matkaa ajassa, nyt ennalta arvaamattomasti, siirtyen takaisin synkästä vuoden 2035 näkymästä menneisyyteen. James Cole (Bruce Willis) lähetetään ajassa taaksepäin tavoitteenaan poistaa miltei koko maapallon väestön tuhonneen viruksen leviäminen. Ohjaajansa käsissä 12 apinaa on raju ja häiritseväkin työ, jonka juoni kieltäytyy taidokkaasti seuraamasta mitään tunnistettavaa kaavaa. Elokuvan sankari pelkää olevansa puoliksi hullu ja Gilliam ovelasti antaa yleisönsä tuntea samalla tavoin kokonaisuuden pitäen lujasti otteessaan.

Ensiksi James saapuu vuoteen 1990. Melkein välittömästi hänet toimitetaan mielisairaalaan, missä monet muut jakavat hänen huolensa maailmasta. Yksi heistä on nuori, tärähtänyt mutta karismaattinen Jeffrey Goines (Brad Pitt). Pittin roolisuoritus on hätkähdyttävän hillitön ja hän sähköistää Jeffreyn oudolla magneettisuudella. Sitä vastoin Willis pitää elokuvan koossa voimakkaalla, kolhiintuneella fyysisyydellään, ilmentäen kärsivää miestä, joka taistelee epätoivoisesti mielenterveydestään ja selvitymisestään. Tärkeää osaa Gilliamin teoksessa esittää myös Madeleine Stowe Jamesiin tutustuvan tohtori Kathryn Raillyn roolissa. Heidän tarinansa kohdalla Gilliam hyödyntää omalta osaltaan osittain teoksessaan Hitchcockin Vertigoa.

– Janet Maslinin (The New York Times) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 16.9.2020