Mainos- ja yritysmaailmaan sijoittuvassa vauhdikkaassa ja purevassa satiirissa Masumuran yhteiskuntakriittinen ote nousi entistä enemmän esiin. Kilpailevien yhtiöiden kanssa kuluttajien huomiosta ja rahoista taisteleva makeisvalmistaja löytää kampanjansa keulakuvaksi persoonallisen näköisen tytön, josta muodostuu mediasensaatio. Komedian teemat ovat edelleen ajankohtaisia.

***

1950-luvun japanilaisesta elokuvasta tunnetaan erityisesti Akira Kurosawan, Kenji Mizoguchin ja Yasujirō Ozun arvostetut mestariteokset, mutta vuosikymmen oli maassa elokuvateollisuuden kulta-aikaa myös volyymissä mitattuna. Sodanjälkeistä miehitysaikaa (1945–52) seurannut talouden elpyminen näkyi elokuva-alallakin massatuotantona kuuden studion (Daiei, Nikkatsu, Shin-Tōhō, Shōchiku, Tōei ja Tōhō) kilpaillessa keskenään yleisöistä. Populaarielokuvien tuotanto oli vuosikymmenen lopulla niin suurta, että Japanissa ilmestyi yli 500 elokuvaa vuosittain. Alalle rekrytoitiin uusia tekijöitä, jotka saivat näyttää kyntensä nopeiden ja halpojen tuotantojen parissa ohjaten keskimäärin neljä elokuvaa vuodessa. 1958 oli ennätysvuosi katsojamäärissä, mutta samalla teollisuuden kulut olivat nousseet, sillä kilpailu television ja muiden kulutustuotteiden kanssa vaati panostamista esimerkiksi väri- ja laajakuvan käyttöön yhä useammissa tuotannoissa.

Kesällä 1958 ilmestynyt Yasuzō Masumuran viides elokuva Giants and Toys (Kyojin to gangu) sai ensi-iltansa alle vuosi ohjaajan debyytin jälkeen. Apulaisohjaajana muun muassa Kenji Mizoguchin elokuvissa uransa alalla aloittaneen Masumuran varhainen tuotanto ennakoi 1960-luvun uutta aaltoa estetiikallaan, jossa näyttämöllepano (mise-en-scène) oli tärkeämpää kuin teema tai abstraktit konseptit. Cinefiilin Masumuran näkemyksen mukaan todellisessa elokuvassa kuva oli ensisijainen ja ilmaisuteknisin keinoin ajatus kääntyi taiteelliseksi sensibiliteetiksi. Giants and Toys on nopea, äänekäs elokuva täynnä dialogia ja liikettä.

Masumuran työnantaja Daiei-studio luotti ohjaajan tyyliin ja toivoi häneltä studion maineen modernisointia, mutta Giants and Toys tehtiin silti verrattain halvalla B-elokuvan budjetilla. Studio oli ostanut oikeudet arvostetulla Akutagawa-palkinnolla noteeratun Takeshi Kaikōn yritysmaailmaan sijoittuvaan novelliin. Palkitut kirjailijat olivat 1950-luvun Japanissa julkkiksia, joiden teoksia filmatisoimalla studiot odottivat saavansa yleisöt liikkeelle. Masumura ja käsikirjoittaja Yoshio Shirasaka laajensivat tarinan allegoriaksi kohisten kasvavan talouden pikavoittojen tavoittelusta.

Giants and Toys on kuvaus kilpailusta ja voitontavoittelusta nuoren kulutus- ja mediayhteiskunnan liike- ja mainosmaailmassa. Karamellitehtaan markkinointiosaston assistentti Nishi (Hiroshi Kawaguchi) löytää yhdessä pomonsa kanssa yhtiön mainoskasvoksi persoonallisilla hampailla varustetun Kyōkon (Hitomi Nozoe). Ensin tytöstä täytyy kuitenkin tehdä julkkis, jonka kuluttajat tunnistavat. Täsmätuotetuilla mediaesiintymisillä tämä onnistuu – Kyōkon omalaatuisesta tavallisuudesta pidetään, ja pian hän tähdittää yhtiön avaruusteemaista kampanjaa. Nishin vanha opiskelukaveri Yokoyama työskentelee kilpailevan makeisyhtiön palveluksessa, kun taas toista kilpailevaa yhtiötä edustavan Kurahashin kanssa Nishi aloittaa suhteen päästäkseen selville kilpailijan markkinointistrategiasta, joka osoittautuukin vielä toimivammaksi. Kyōko puolestaan ei tähdeksi noustuaan haluaisi tyytyä pelkkiin mainoksiin vaan ryhtyä mieluummin laulajaksi, mihin kilpailevan yhtiön Yokoyama häntä kannustaa.

Masumura pyrki Giants and Toysilla muiden varhaisteostensa tapaan ravistelemaan modernilla elokuvaotteella 1950-luvun japanilaisen valtavirtaelokuvan ja -yhteiskunnan perinteitä – Masumuralle yksilön subjektiviteetti on kiinnostavinta. Giants and Toys kuitenkin tekee selväksi, että massakulttuurissa myös yksilöllisyys on kulutushyödyke. Elokuva on massa- ja kulutuskulttuurin kritiikki ja satiiri, mutta ei erityisen poliittinen sellainen. Tutkija Michael Rainen mukaan huolimatta siitä, että Nishin tilanne näyttäytyy koomisena ja lopulta ahdistavana, eivät elokuvan hahmot kestä tulkintaa luokka- tai järjestelmätasolla. Raine näkee teoksen allegoriana elokuvateollisuudelle: Kuten makeisyhtiöiden, myös elokuvastudioiden oli tuolloin keksittävä uusia temppuja pitääkseen yllä katsojien kiinnostuksen muuttuvalla mediakentällä. Samalla elokuva kertoo modernisoituvasta Japanista, josta kuitenkin puuttuu vapaus: Masumuran itsensä mukaan siinä missä Charlie Chaplinille koittaa lopulta vapautus automatisoiduista koneista, voi Japanissa vain jatkaa työtä, kunnes kuolee.

– Suvi Heino 27.12.2025 lähteenään Modernization Without Modernity – Masumura Yasuzō’s Giants and Toys (Michael Raine, teoksessa Japanese Cinema: Texts and Contexts, ed. Alastair Philips & Julian Stringer, Routledge 2007)