Espanjalainen isä saapuu nuoren poikansa kanssa Marokon aavikolle reivaajien pariin hakemaan kadonnutta tytärtään takaisin kotiin. Etsintä johdattaa heidät syvemmälle erämaahan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Äänimaisemallaan ja käänteillään tyrmäävän elokuvan nimi viittaa islamilaiseen käsitykseen sillasta, joka jokaisen paratiisiin pyrkivän kulkijan tulee vuorollaan ylittää.

***

Ympäri maailmaa palkitun Sirāt-elokuvan ohjaaja, auteur, Ranskassa lapsuutensa elänyt galicialaistaustainen Oliver Laxe kuvaa elokuvansa lähtökohtia Interviewmagazine.com -haastattelussa helmikuussa 2026 seuraavasti:

”Opiskelen Gestalt-psykoterapiaa. Olen ollut kiinnostunut LSD-avusteisesta psykoterapiasta ja ayahuascasta jo pitkän aikaa. Eli tavallaan elokuva tekee sen mitä yritämme psykoterapiassakin. Lopputulos on sama: psykoterapeutti yrittää yrittää keskeyttää tietoisen, ajatteluun perustuvan havainnon tason, jotta tunteet, haavat ja muunlaiset havainnon tavat voivat aktivoitua. Harjoitan myös suufilaisuutta. Tavallaan taiteessa on kyse mittakaavasta, asioiden välisistä suhteista, kuten tiedämme, kuvien geometrialla voi olla barakaa [huom. pyhää, siunaava voimaa islamilaisessa perinteessä]. Ja ajattelen, että tällä elokuvalla on barakaa. Se on eräänlaista valkoista magiaa. Se asuu elokuvassa kuvien puhtaimmalla ulottuvuudella, muotoon perustuvalla. Näissä kuvissa on jonkinlainen outo mittasuhde, joka lävistää aineenvaihdunnan, katsojien kehon.”

Elokuvan nimi viittaa islamilaisessa perinteessä kiirastulta vastaavaan alueeseen, metaforiseen siltaan paratiisin ja helvetin välillä, jonka läpi ihminen matkaa. Laxe jatkaa kuvaustaan elokuvasta:

”Tämä ei ole vain elokuva, se on seremonia tai rituaali. Se pakottaa katsojan katsomaan sisäänpäin, jota emme usein tee. Sisällämme on niin paljon kipua, kuten myös maailmassa jossa elämme. Sen seurauksena me yritämme harhauttaa itseämme. Tämä on tietysti normaalia, emmehän me voi olla jatkuvasti yhteydessä kipuun tai kärsimykseen. Siispä tämä elokuva pakottaa sinut katsomaan sisäänpäin. Se on väkivaltaista ja terveellistä. Se on kuin joku hakkaisi sinua. Isäntä hakkaa sinua kepillä. Olen todella tyytyväinen tähän elokuvaan.”

Sirāt on kuvattu pääosin Marokossa, jossa Oliver Laxe asui pitkään valmistuttuaan brittiläisestä elokuvakoulusta. Elokuvan keskeisin kuvasto ja äänimaailma liittyy konemusiikin ympärille rakentuneeseen reivikulttuuriin. Suhdettaan tähän ohjaaja kuvaa seuraavasti:

”Minulle reivit olivat paikka, jossa olin löytämässä yhteyden sekä omaan vahvuuteeni kuin myös haurauteeni. Se on ristiriita, mutta niin tapahtuu tanssilattialla. Kun tanssin näiden kuvien kanssa, juhlistin samalla omia haavojani. Elokuva käsitteleekin haavoittuneita ihmisiä, ihmisyyttä. Olemme kaikki rikkinäisiä – emmekä sano tätä dramaattisesti. Psykologisesta ja hengellisestä näkökulmasta, olemme särkyneitä sydämiä. Tanssiminen ei ole itsekästä.”

Sirātin erityisyys välittyy myös roolituksesta. Elokuvan reivaajat ovat skenen jäseniä. Tätä asiaa Laxe kommentoi näin:

”Pidän todellisuudesta. Kun elokuvaa tehdään, on halu olla dialogissa oman aikakauden kanssa, oman sukupolven. Käsikirjoittajani Santiago Filliolin kanssa halusimme eräänlaisen oman aikamme Easy Riderin (1969). Vietin paljon aikaa reivikulttuurissa. En ole reivaaja: olen taiteilija. Mutta työskentelimme arvostettujen ihmisten kanssa. Aluksi he olivat skeptisiä. Televisiossa reivaajat esitetään karikatyyreinä. Mutta elokuviani nähtyään, he alkoivat luottaa meihin tekijöihin. Järjestimme oikeat reivit. Kaikki tiesivät että heitä kuvataan. Musiikki jatkui päiviä. Jossain vaiheessa minulle tuli olo, että meillä on tarpeeksi kuvia.”

Sirāt on ennen kaikkea elokuvaa. Se tekee väkevimmän vaikutuksen, jos katsoo eikä yritä tulkita. Kuvien ensisijaisuudesta huolimatta sanottakoon kuitenkin, että käsikirjoittajan röyhkeys katsojaa kohtaan tässä elokuvassa vetää vertoja Shakespearen Hamletille, vaikka elokuvaa vaivaakin tietty asetelmallisuus.

– Erkki Koskimäki 29.6.2026